Hjdcti

Kasakkahetmanaatti (ukr. Гетьманщина, Hetmanštšyna), viralliselta nimeltään alkujaan Zaporožjen sotajoukko (ukr. Військо Запорозьке, Vijsko Zaporozke), oli nykyisen Ukrainan alueella vuosina 1649–1764 sijainnut kasakoiden autonominen valtio, jonka johtajana oli hetmani. Hetmanaatti oli vuodesta 1654 liittosuhteessa Venäjään, johon se lopulta liitettiin kokonaan. Hetmanaatin pääkaupunkina oli Baturyn ja vuodesta 1709 Hluh’iv.

Samaan aikaan kasakkahetmanaatin kanssa nykyisen Ukrainan alueella oli myös kaksi muuta kasakoiden itsehallinnollista aluetta, hetmanaatin eteläosasta vuonna 1667 omaksi kokonaisuudekseen erotettu Zaporožjen Sitš sekä hetmanaatin itäpuolella sijainnut Sloboda-Ukraina.

Historia |

Hetmanaatin perustaminen |

Puola-Liettuaan kuuluneen Ukrainan rajaseudulle, lähinnä Dneprin alajuoksulle, oli 1400–1500-lukujen aikana muodostunut kasakkayhteisö, joka eli periaatteessa Puolan kuninkaan alamaisuudessa mutta käytännössä toimi usein omapäisesti. Pohjoisemmaksi asettuneet kasakat olivat pääasiassa uskollisia valtiovallalle, kun taas etelämpänä asuneet Zaporožjen kasakat eli zaporogit olivat varsin itsenäisiä. Zaporogien johtajaksi eli hetmaniksi valittu Bohdan H’melnytskyi liittoutui vuonna 1648 Krimin kaanikunnan kanssa ja aloitti sodaksi laajentuneen kansannousun, jonka seurauksena kasakat irtautuivat kokonaan Puolan alaisuudesta, vaikka se ei ilmeisesti ollutkaan H’melnytskyin alkuperäinen tavoite. Elokuussa 1649 solmitussa Zborivin rauhassa Puola tunnusti ensimmäisen kerran kasakoiden hetmanaatin, johon sovittiin kuuluvan suuri osa Ukrainasta. Sopimuksen mukaan hetmanaatti olisi ollut Puolalle alamainen autonominen valtio, mutta sopimukseen sisältynyt maaorjuuden palauttaminen ei tyydyttänyt ukrainalaisia talonpoikia eivätkä Puolan valtiopäivät hyväksyneet kasakoiden vaatimaa muiden kuin ortodoksisen kirkon kieltämistä hetmanaatissa, joten sota puhkesi pian uudestaan.^[1][2]

Liitto Venäjän kanssa |

Krimin kaanikunnan vedettyä tukensa pois Bohdan H’melnytskyi päätti liittoutua Venäjän kanssa Puolaa vastaan. Hetmanaatin ja Venäjän välillä solmittiin vuonna 1654 Perejaslavin sopimus, jonka nojalla hetmanaatti siirtyi Venäjän alaisuuteen. Sopimuksessa kasakat joutuivat yksipuolisesti tunnustamaan Venäjän tsaarin yliherruuden, mutta säilyttivät oman hallintonsa ja oikeuden valita itse oma hetmaninsa, joka sai harjoittaa omaa ulkopolitiikkaa muiden valtioiden paitsi Puola-Liettuan ja Osmanien valtakunnan suhteen. Maaorjuus lakkautettiin. Perejaslavin sopimuksen alkuperäiset asiakirjat katosivat myöhemmin, joten niiden sisällöstä ei ole täyttä yksimielisyyttä. Venäläisten mielestä tsaarilla oli oikeus muuttaa kasakoille myönnettyjä erioikeuksia yksipuolisesti, ukrainalaisten mielestä sopimusehdot sitoivat molempia osapuolia.^[3]Pohjan sodan puhkeaminen vuonna 1655 johti kasakoiden pettymykseksi Venäjän tilapäiseen lähentymiseen Puolan kanssa. H’melnytskyi kaavaili liittoutumista Puolan ja Venäjän yhteisten vihollisten kuten Ruotsin kanssa, mutta ehti kuolla vuonna 1657 tekemättä mitään peruuttamatonta.^[2]

Sotia ja kapinoita |

H’melnytskyin kuoleman jälkeiset vuosikymmenet tunnetaan Ukrainan historiassa raunioitumisen aikana. Kasakkahetmanaatissa oli jatkuvia valtataisteluja ja samanaikaisesti oli vallassa Venäjälle ja Puolalle uskollisia kilpailevia hetmaneja. Vuonna 1658 hetmani Ivan Vyhovskyi liittoutui uudelleen Puolan kanssa ja hetmanaatista piti tulla Rusin suuriruhtinaskunta -niminen kolmas osapuoli Puola-Liettuan valtioon. Solmittu unioni purkautui pian, kun tyytymättömät kasakat valitsivat kilpailevaksi hetmaniksi ensin Juri H’melnytskyin ja myöhemmin Venäjää myötäilleen Ivan Brjuh’ovetskyin. Osin hetmanien horjuvan uskollisuuden vuoksi Venäjä alkoi vähitellen kaventaa hetmanaatin autonomiaa ja esimerkiksi Brjuh’ovetskyi taipui vuonna 1665 hyväksymään hetmanaatin verovelvollisuuden Venäjälle. Myöhempi Puolan alainen hetmani Petro Dorošenko sai hetkellisesti vallattua koko vanhan hetmanaatin alueen ja liittoutui Osmanien valtakunnan kanssa sekä Puolaa että Venäjää vastaan, mutta hänkin kukistui lopulta sisällissodassa. Vuoden 1667 Andrusovon rauhassa Venäjä ja Puola-Liettua jakoivat Ukrainan kahtia siten, että raja kulki Dnepriä pitkin. Zaporožjen kasakoiden alue Dneprin alajuoksulla erotettiin hetmanaatista, koska omapäiset zaporogit eivät yleensä totelleet edes hetmania. Nämä ehdot pääosin vahvistettiin vuoden 1686 ”ikuisessa rauhassa”, joka määräsi myös zaporogit Venäjän alaisuuteen. Dneprin länsirannalla sijainnut Kiova ympäristöineen jäi osaksi hetmanaattia.^[4][2] Venäjällä hetmanaattia ja muita kasakoiden autonomisia alueita alettiin myöhemmin kutsua yhteisnimityksellä Vähä-Venäjä (Malorossija).^[5]

Hetmani Ivan Mazepa.

Hetmanin valta oli suurimmillaan Ivan Mazepan kaudella vuosina 1687–1709, jolloin myös kulttuuri ja taiteet kukoistivat Ukrainassa.^[2] Mazepa oli pitkään hyvin lojaali Venäjälle, mutta kesken suuren Pohjan sodan vuonna 1708 hän liittoutui Venäjän vihollisen Ruotsin kanssa. Osasyynä tähän oli se, että tsaari Pietari Suuri ei halunnut liittää kasakoiden sodan aikana valloittamaa Dneprin länsipuolista Ukrainaa hetmanaattiin, vaan aikoi palauttaa sen Puolalle sodan jälkeen. Mazepan vaihdettua puolta Venäjä asetti kilpailevan hetmanin Ivan Skoropadskyin, jota osa kasakoista tuki. Ruotsalaiset ja Mazepan kasakat kärsivät tappion Pultavan taistelussa heinäkuussa 1709 ja paennut Mazepa kuoli hieman myöhemmin. Mazepan seuraajaksi maanpaossa valittu Pylyp Orlyk julisti taistelevansa itsenäisen kasakkavaltion puolesta, mutta kamppailu muuttui toivottomaksi kun hänen tärkein tukijansa Osmanien valtakunta solmi vuonna 1711 Prutin rauhan Venäjän kanssa. Pietari Suuri suhtautui tästä alkaen kielteisesti hetmanaatin autonomiaan, mutta ei lakkauttanut sitä kokonaan.^[6]

Mazepan siirryttyä Ruotsin puolelle Venäjän armeija valloitti ja poltti marraskuussa 1708 hetmanaatin pääkaupungin Baturynin.^[7] Skoropadskyi siirsi seuraavana vuonna pääkaupungin Hluh’iviin.^[8]

Hetmanaatin lakkauttaminen |

Hetmanaatti loppuaikoinaan.

Ivan Skoropadskyin kuoltua hetmanin virka oli pitkiä aikoja täyttämättä vuosina 1722–1727 ja 1734–1750, jolloin valtaa käyttivät Venäjän keisarin nimittämät hallituskomiteat, ensimmäisellä kaudella Pietari Suuren nimittämä kokonaan venäläisistä koostunut Vähä-Venäjän kollegio ja toisella kaudella keisarinna Annan nimittämä venäläis-ukrainalainen Hetmanihallituksen johtokunta. Skoropadskyin seuraajaksi valittu Pavlo Polubotok kuoli venäläisten vankina Pietarissa, koska hän oli vaatinut kollegion lakkauttamista. Katariina I:n aikana määrättiin, että kasakkajoukot olisivat sota-aikana venäläisen ylipäällikön eivätkä oman hetmaninsa alaisuudessa. Viimeinen hetmani oli vuosina 1750–1764 hallinnut Kyrylo Rozumovskyi, joka keisarinna Elisabetin rakastajan veljenä sai melko itsenäisen aseman ja jätti asiat Ukrainassa paikallisen esikuntansa käsiin oleskellessaan itse Pietarissa. Venäjän hallitsija Katariina Suuri lakkautti lopulta asteittain hetmanaatin lopunkin itsehallinnon. Hetmanin virka lakkautettiin vuonna 1764 ja korvattiin uudella venäläis-ukrainalaisella Vähä-Venäjän kollegiolla, joka myös lakkautettiin yhdessä lopunkin kasakkahallinnon kanssa vuonna 1781. Katariina Suuri lakkautti myös Sloboda-Ukrainan kasakoiden itsehallinnon vuonna 1765 ja Zaporožjen kasakoiden vuonna 1775.^[9][2]

Hallinto |

Hetmani valittiin kasakoiden yleiskokouksessa (rada) huutoäänestyksellä ja hallitsi elinikäisesti, ellei häntä syrjäytetty sitä ennen. Hetmanaatissa ei ollut erikseen sotilas- ja siviilihallintoa, vaan ne oli yhdistetty. Lainsäädännön pohjana oli vanha Liettuan laki, sillä Ukraina oli ennen vuotta 1569 kuulunut Liettuaan. Alueellisesta hallinnosta vastasivat kasakkarykmenttien komentajat, ”everstit” (polkovnyk). Varsinkin alkuvaiheessa kasakkahallinto oli aikaansa nähden varsin demokraattinen, mutta myös sangen väkivaltainen. Olojen vakiinnuttua päätöksenteko muuttui harvainvaltaisemmaksi ja pääosa kasakoiden yleiskokousten päätösvallasta siirtyi ylimmille upseereille. Hetmanaatista vuodesta 1667 alkaen erillistä Zaporožjen Sitšiä hallittiin saman tapaan. Sloboda-Ukrainalla taas ei ollut alueellista autonomiaa, mutta sen kasakkayksiköillä oli sisäinen itsehallinto.^[10] Mazepan kukistumisen jälkeen Venäjän sekaantuminen hetmanaatin sisäiseen hallintoon lisääntyi ja tsaari alkoi nimittää suoraan kasakoille komentajia ja virkamiehiä.^[11]

Hetmanaatissa ei periaatteessa ollut käytössä Venäjän kaltaista maaorjuutta, mutta talonpoikien asema vaihteli ja heikkeni ajan kuluessa. Aatelissääty ja kasakkaylimystö sekoittuivat yhdeksi perinnöllisten maanomistajien yläluokaksi, joka omisti kuitenkin vain osan viljelysmaasta. Juutalaisilta asuminen hetmanaatissa oli kielletty ja myös uniaattikirkon toiminta kiellettiin.^[12][2] Maaorjuus palautettiin pian hetmanaatin lakkauttamisen jälkeen vuonna 1783, mutta se ei koskenut entisiä kasakoita, jotka jäivät vapaiksi talonpojiksi. Ylimmät kasakkasuvut tunnustettiin sittemmin Venäjän keisarikunnassa aateliin kuuluviksi.^[13]

Luettelo hetmaneista |

Jakamaton hetmanaatti |

• 
  Bohdan H’melnytskyi 1648–1657


• 
  Juri H’melnytskyi 1657


• 
  Ivan Vyhovskyi 1657–1659


• Juri H’melnytskyi 1659–1660

Lähteet |

• Johannes Remy: Ukrainan historia. Gaudeamus, Helsinki 2015.

Viitteet |