Hjdcti

Paul Ariste, ent. Berg (3. helmikuuta 1905 – 2. helmikuuta 1990^[3]) oli virolainen kielitieteilijä, joka tutki suomalais-ugrilaisia kieliä, jiddišiä sekä baltian romanikieltä. Lisäksi hänet on listattu esperantolehti La Ondon listalla sadan merkittävimmän esperantistin joukkoon^[4].

Elämäkerta |

Nuoruus ja opiskelu |

Paul Ariste syntyi Torman pitäjän Rääbisen kartanossa. Hänen isänsä Aleksander Berg työskenteli seppänä ja äitinsä Liisa Põvvat keittäjänä. Aristen ollessa kaksivuotias hänen perheensä muutti paremman toimeentulon perässä Puurmanin kartanoon Pohjois-Tartonmaalle. Kolmen vuoden kuluttua perhe siirtyi takaisin Tormaan. Siellä hänen isänsä työskenteli jälleen Rääbisen kartanossa. Ariste kävi kolmen vuoden ajan koulua läheisessä Sätsuveren kylässä.^[5] Vuonna 1916 perhe muutti jälleen, tällä kertaa Tallinnaan. Muuton taustalla oli pelko sotaväkeen otosta, jolta Aristeen isä välttyikin toimiessaan lukkoseppänä. Tallinnassa Ariste kävi vuoden koulua ja pääsi vuonna 1917 keisarilliseen Nikolain kymnaasiin. 14-vuotiaana Ariste kävi esperanton kursseilla. Hänen ensimmäinen artikkelinsa julkaistiin Kölnissä esperantonkielisessä Esperanto Triumfonte -lehdessä vuonna 1921.^[6] Hän osallistui myös esperantokongresseihin ensin vuonna 1921 Helsingissä ja vuonna 1923 Nürnbergissä.^[7]

Ariste valmistui lyseosta vuonna 1925 ja siirtyi opiskelemaan Tarttoon Tallinnan kaupungilta saamansa stipendin turvin. Siellä hän opiskeli itämerensuomalaisia kieliä, uralilaista kielentutkimusta ja kansanrunoutta sekä germanistiikkaa. Opiskelun ohella hän työskenteli Viron kansallismuseossa. Vuonna 1926 hän oli museon työtehtävissä Setumaalla ja julkaisi seuraavana vuonna tutkielman setukaisten joululeikeistä.^[7] Vuonna 1927 Ariste vaihtoi nimensä Bergistä Aristeeksi. Vierasperäisten sukunimien muuttaminen virolaisiksi oli tuohon aikaan yleinen tapa Virossa. Ariste suoritti maisterintutkintoon vaadittavat tentit vuonna 1929. Hänen maisterintyönsä Eesti-rootsi laensõnad eesti keeles hyväksyttiin vuonna 1931 ja julkaistiin Tarton yliopiston julkaisusarjassa vuonna 1933. Maisteriksi valmistuttuaan hän työskenteli kansanrunousarkistossa ja jatkoi opintojaan vuosina 1932–1933 Helsingissä, Uppsalassa ja Hampurissa.^[8]

Työ Tarton yliopistossa |

Ariste pääsi työhön fonetiikan opettajaksi Tarton yliopistoon vuonna 1933. Tutkijanuransa alkupuolella Ariste keskittyikin paljolti fonetiikkaan. Hänen tohtorinväitöskirjansa Hiiu murrete häälikute kvantiteedist vuonna 1939 käsitteli Hiidenmaan murteiden ääntämystä. Tätä ennen vuonna 1938 hän oli julkaissut tutkimuksen Hiidenmaan Reigin ja Pühlepan pitäjien paikannimistä. Viron kielen fonetiikan lisäksi hän oli käsitellyt artikkeleissaan vatjan ja liivin foneettis-äänneopillisia erityiskysymyksiä.^[9] 1930-luvulla hän tutki myös jiddišiä ja romanikieltä^[10]. Väiteltyään tohtoriksi hän toimi neuvostomiehityksen aikana vuosina 1940–1941 viron kielen dosenttina. Natsi-Saksan miehitettyä Viron hän työskenteli assistenttina viron kielen arkistossa.^[11]

Toinen maailmansota |

Saksalaisten miehitysaikana Ariste teki myös jonkin verran kenttätutkimusta ja vieraili vuoden 1942 kesällä vatjalaiskylissä Inkerissä. Vuonna 1943 hän tutki komin kieltä Tartosta käsin. Neuvostojoukkojen uhatessa Viron miehittäneitä saksalaisjoukkoja useat virolaiset fennougristit pakenivat Virosta. Aristekin hakeutui Viron pohjoisrannikolle lähteäkseen maasta, mutta hän palasi kuitenkin takaisin Tartoon.^[11] Neuvostomiehityksen jälkeen Ariste oli ainut Tarton yliopistolle jäänyt filologi, jolla oli tohtorintutkinto. Hänestä tuli laitoksen viron ja suomalais-ugrilaisten kielten osaston johtaja. Neuvostoviranomaiset pidättivät Aristen vuonna 1945, ja hän joutui NKVD:n kiduttamaksi.^[12] Eräs Tarton yliopiston lehtoreista oli tehnyt Aristeesta väärän ilmiannon, jonka mukaan tämä oli englantilaisten vakooja^[11]. Kidutuksen aikana hän yritti itsemurhaa morfiinilla, mutta epäonnistui yrityksessään. Ariste oli vankina vuoden 1946 toukokuuhun saakka. Päästyään vapaaksi hänet nimitettiin Tarton suomalais-ugrilaisten kielten oppituolin johtajaksi. Hän sai myös kolmen kuukauden palkan hyvitykseksi vuoden kestäneestä vankeudestaan. Ariste ei kuitenkaan koskaan saanut pyynnöistään huolimatta syyttömän papereita viranomaisilta.^[13]

Sodan jälkeen |

Sodan jälkeen Ariste teki oppilaidensa kanssa retkiä Liivinrannalle kesinä 1948–1950, inkeroiskyliin vuonna 1956 sekä keski- ja äänisvepsäläisten luokse vuosina 1953–1955 ja vuonna 1961.^[14] Kenttätyön lisäksi hän julkaisi vuonna 1956 teoksen Eesti rahva etnilisest ajaloost (”Viron kansan etninen historia”)^[15]. Vuonna 1954 hänestä tuli Viron tiedeakatemian jäsen. Professorinvirkansa ohella hän työskenteli tiedeakatemian kielen ja kirjallisuuden instituutin suomalais-ugrilaisen osaston johdossa vuosina 1957–1960.^[16] Vuosina 1963-67 hän oli Esperanto-akatemian jäsen^[17]. Ariste toimi Tarton yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professorina vuoteen 1977 asti, mutta jatkoi yliopistonopettajana tämän jälkeenkin. Kevätlukukausi 1983 oli Aristeen sadas lukukausi. Hän piti luentoja yliopistossa aina vuoteen 1989 saakka.^[16] Ariste kuoli syntymäpäivänsä aattona 2. helmikuuta 1990^[18].

Suomen ja Viron televisioyleisölle Paul Ariste tuli tutuksi Naapurivisan toisena tuomarina Lauri Postin rinnalla vuosina 1966–1970.

Lähteet |

• Pertti Virtaranta: Suomeen suostuneita - Kielimiehiä ja kulttuuripersoonia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-859-x.

Viitteet |