Leningradin suomalainen teatteri Lähteet | Aiheesta muualla | NavigointivalikkoEvelina Villonen: Suomalaisuuden kulisseissa – Leningradin Suomalainen teatteri 1932–1937
Neuvostoliiton teatteritPietari
LeningradissaammattiteatteriPietarinVenäjän vallankumouksenHeikki VälisalmenNEPPietarin kuvernementissakolhoositeatterinLeningradin alueenMurmanskin piirikunnassaKarjalan autonomisessa neuvostotasavallassavirolaisenSuomen asemanTeodor KettunenHannes TammiNeuvostoliittooninkerinsuomalaisiaLiisa TombergValter Sunivenäjän kielestäAleksis KivenMaiju LassilanMinna CanthinRagnar RuskonTommi HirvosenideologisestiStalinin vainojenMolièren
Šeremetjevin talo, jossa Leningradin suomalainen teatteri toimi vuoteen 1932.
Galernaja 33, teatterin osoite vuosina 1932–1934.
Nekrasova 10, teatterin viimeinen toimipaikka vuosina 1934–1937, nykyinen Suuri nukketeatteri.
Leningradin suomalainen teatteri oli Leningradissa vuosina 1932–1937 toiminut suomenkielinen ammattiteatteri.
Pietarin ensimmäiset suomenkieliset teatteriesitykset järjestettiin Pietarin suomalaisessa käsityöläisseurassa 1870-luvun vaihteessa. Vilkasta harrastajateatteritoimintaa harjoittivat myös Pietarin suomalainen hyväntekeväisyysseura, Suomalainen näytelmäseura, Rautatieläisten näytelmäseura ja raittiusseura Alku.[1]
Venäjän vallankumouksen jälkeen teatteritoiminta jatkui Pietarin työläisklubeissa. Kamennostrovski-prospektin suomalaisen klubin yhteyteen perustettiin vuonna 1921 Heikki Välisalmen johtama Suomalainen valtiollinen draamateatteri. Se suljettiin talousvaikeuksien takia jo vuonna 1922 NEP-politiikkaan siirryttäessä. Teatteriharrastus jatkui kuitenkin vilkkaana, ja seuraavana vuonna Pietarin kuvernementissa laskettiin olleen 17 suomalaista teatteriseuruetta. Leningradissa Elokuun kommunaardien klubilla esiintyi puoliammattilainen teatteriryhmä, jonka toimintaa jatkoi vuonna 1925 perustetun Leningradin suomalaisen valistustalon harrastajateatteri.[2]
Suomalaisen valistustalon teatteriryhmä muutettiin marraskuussa 1930 valtiolliseksi kiertäväksi agitaatioteatteriksi ja keväällä 1932 se sai valtiollisen kolhoositeatterin statuksen. Leningradin alueen teatterihallinnon alaisuudessa toimineesta laitoksesta käytettiin nimityksiä Valtiollinen suomalainen teatteri, Suomalainen kansallinen kolhoositeatteri tai yksinkertaisesti Suomalainen teatteri.[3]
Leningradin suomalainen teatteri oli kiertueteatteri, joka vietti suurimman osan ajasta esiintymismatkoilla Leningradin alueella, siihen tuolloin kuuluneessa Murmanskin piirikunnassa ja Karjalan autonomisessa neuvostotasavallassa. Sen kotinäyttämönä toimi Leningradin suomalainen valistustalo, joka muutti useita kertoja paikasta toiseen. Voinovin- eli Špalernajakadulta siirryttiin kesäkuussa 1932 virolaisen valistustalon tiloihin Krasnaja- eli Galernajakadulle, tammikuussa 1934 muutettiin Suomen aseman rautatieläisklubille ja maaliskuussa 1934 kahdeksan muun kansallisen valistustalon kanssa Nekrasovinkatu kymmeneen. Vuonna 1933 teatteri antoi 160 näytäntöä, joissa kerrottiin olleen peräti 44 000 katsojaa. Vuonna 1935 esityksiä oli 216, joista vain 27 pidettiin Leningradissa.[4]
Teatterin johtajana toimi vuoteen 1936 saakka Teodor Kettunen ja hänen jälkeensä Fjodor Tarssina. Taiteellinen johtaja oli Hannes Tammi ja hänen apulaisensa Einari Sinisalo. Hallintovirkailijana työskenteli David Rännäli. Näyttelijöitä oli 16–20 henkeä. Esiintymismatkoja varten heidät oli jaettu aluksi kahdeksi ja myöhemmin kolmeksi työryhmäksi. Suuri osa näyttelijöistä oli muuttanut Neuvostoliittoon Suomesta tai Pohjois-Amerikasta, mutta heidän joukossaan oli myös nuoria inkerinsuomalaisia kuten Liisa Tomberg ja Valter Suni. Näyttelijäkoulutusta ei ollut kenelläkään, mutta ammattitaitoa kehitettiin Karjalan draamateknikumin ja Leningradin taiteen työntekijöiden täydennyskoulutusinstituutin kursseilla.[5]
Teatterin ohjelmisto koostui etupäässä venäjän kielestä käännetyistä neuvostonäytelmistä. Lisäksi esitettiin käännettyjä huvinäytelmiä sekä suomalaisia klassikoita kuten Aleksis Kiven Kihlaus, Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä, Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Kuolleista herännyt ja Minna Canthin Roinilan talossa. Ongelmaksi koettiin alkuperäisten suomenkielisten neuvostonäytelmien puuttuminen, jota yritettiin turhaan paikata muun muassa kirjoituskilpailujen avulla. Harvoja poikkeuksia ohjelmistossa olivat Ragnar Ruskon Opettaja ja inkeriläisen Tommi Hirvosen Miirun valtiaat.[6]
Leningradin muiden kansallisten teatterien tavoin suomalaisen teatterin toiminta oli tappiollista ja sen rahoitus jatkuvasti riittämätöntä. Teatterilla oli myös muita ongelmia: sen suomalainen repertuaari oli ideologisesti epäilyttävää, se toimi Neuvostoliittoon vihamielisesti suhtautuvan valtion kielellä ja monet sen työntekijöistä olivat ulkomaalaisia tai heillä oli yhteyksiä ulkomaille. Esiintymismatkat rajavyöhykkeelle herättivät epäilyksiä ja lopulta myös suoranaisia syytöksiä vakoilusta. Stalinin vainojen yhteydessä vuonna 1937 pidätettiin teatterin johtajat Kettunen ja Tammi sekä kolmetoista yhteensä kahdeksastatoista näyttelijästä. Viimeiseksi esitykseksi jäi Molièren Tartuffe Leningradin suomalaisessa keskikoulussa 23. lokakuuta 1937. Leningradin suomalainen teatteri lakkautettiin kaupungin muun kansallisen kulttuuritoiminnan tavoin vuodenvaihteessa 1938. Sen työntekijöistä teloitettiin yhteensä 12 henkilöä.[7]
Lähteet |
- Smirnova, T. M.: Teatralnaja žizn mnogonatsionalnogo Petrograda–Leningrada 1917–1941. Sankt-Peterburg: Tšistyi list, 2016. ISBN 978-5-90152-863-1.
Viitteet |
↑ Engman, Max: Pietarinsuomalaiset, s. 431, 462–463, 468, 474, 477. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2004. ISBN 951-0-27902-1.
↑ Smirnova, s. 293–294.
↑ Smirnova, s. 295.
↑ Smirnova, s. 295–296.
↑ Smirnova, s. 296–298.
↑ Smirnova, s. 298–300.
↑ Smirnova, s. 23, 302–309.
Aiheesta muualla |
- Evelina Villonen: Suomalaisuuden kulisseissa – Leningradin Suomalainen teatteri 1932–1937
