Hjdcti

Kiinan historia
MUINAINEN
Kolme hallitsijaa ja viisi keisaria
Xia-dynastia 2070–1600 eaa.
Shang-dynastia 1600–1046 eaa.
Zhou-dynastia 1122–256 eaa.
Läntinen Zhou-dynastia
Itäinen Zhou-dynastia
Kevättä ja syksyä
Taistelevat läänitysvaltiot
SUURVALTA
Qin-dynastia 221 eaa.–206 eaa.
Han-dynastia 206 eaa.–220 jaa.
Läntinen Han-dynastia
Xin-dynastia
Itäinen Han-dynastia
Kolme kuningaskuntaa 220–280 jaa.
Wei, Shu Han & Wu
Jin-dynastia 265–420 jaa.
Läntinen Jin
Itäinen Jin	16 kuningaskuntaa 304–439 jaa.
Eteläinen ja pohjoinen dynastia 420–589 jaa.
Sui-dynastia 581–619 jaa.
Tang-dynastia 618–907 jaa.
5 dynastiaa & 10 kuningaskuntaa 907–960 jaa.	Liao-dynastia 907–1125 jaa.
Song-dynastia 960–1279 jaa.
Pohjoinen Song		L. Xia-dyn.
Eteläinen Song	Jin-dynastia
Yuan-dynastia 1271–1368 jaa.
Ming-dynastia 1368–1644 jaa.
Qing-dynastia 1644–1911 jaa.
NYKYAIKA
Kiinan tasavalta 1911–1949
Kiinan kansantasavalta 1949–nyt	Kiinan tasavalta (Taiwanissa)
Kiina historian aikajana Kiinan dynastiat Kiinan sotilashistoria Kiinan taidehistoria Kiinan tekniikan ja tieteen historia Kiinan koulutuksen historia
malline: näytä • keskustele • muokkaa

Kiinan historia ulottuu tuhansien vuosien taakse ja on vaikuttanut olennaisesti koko ihmiskunnan kulttuurin kehitykseen.^[1]Kiinan kulttuuri on enimmäkseen omasyntyistä ja kiinalaiset antavat maansa historialle suuren merkityksen.^[2]

Yksiselitteistä vastausta siihen mikä on Kiinan alku, on vaikea antaa. Kiinan valtiota merkittävästi varhaisempi on kiinalainen kulttuuripiiri. Sen alkuaikoja voidaan jäljittää tuhansien vuosien taakse, jolloin heimovaltioista alkoi muodostua yhtenäinen dynastinen keisarikunta. Ennen keisariajan alkua kiinalaisen kulttuurin historia on pitkälti näiden useiden heimojen historiaa. Yhtenäisen Kiinan käsite syntyi Qin-dynastian yhdistettyä suurinpiirtein koko Kiinan nykyinen alue valtansa alle 200-luvulla eaa.^[3]

Maan historia jaetaan usein eri ajanjaksoihin. Yhteiskunnallis-taloudellisten muodostelmien kannalta Kiinan historia voidaan jakaa esimerkiksi kolmeen pääkauteen. Varhaiskausi yhtenäisen keisarikunnan muodostumiseen 221 eaa. saakka, varhainen keisarikausi Tang-dynastian loppuun saakka, ja myöhäisempi keisarikausi Song-dynastiasta alkaen. Uusimpaan aikaan kuuluvat keisarivallan loppukausi sekä tasavallan ja kansantasavallan ajat.^[2] Jaottelutapoja on useita, mutta usein on selkeintä jakaa maan historia kronologisesti dynastioiden aikakausien, sekä uuden ajan Kiinan tasavallan ja yhä jatkuvan Kiinan kansantasavallan aikakausien mukaan.^[3]

Varhaiskausi |

Longshanin kulttuurin ajalta säilynyt saviastia.

Esihistoria |

Pääartikkeli: Kiinan muinaishistoria

Varhaiset ihmiset asuttivat joidenkin todisteiden mukaan nykyisen Kiinan aluetta vanhemmalla pleistoseenikaudella, noin kaksi miljoonaa vuotta sitten, mutta todisteet tästä ovat puutteellisia.^[4] Varmaa tietoa on saatu keskipleistoseenikauden ajalta, noin puoli miljoonaa vuotta sitten. Tältä ajanjaksolta on löydetty Homo erectus -ryhmään kuuluneen Pekinginihmisen fossiili lähellä Pekingiä sijaitsevasta luolasta. Pekinginihminen osasi käyttää tulta ja kykeni valmistamaan yksinkertaisia kivityökaluja.^[4][5][6] Nykyihminen levisi Kiinaan viimeistään nuoremmalla pleistoseenikaudella, noin 80 000 vuotta sitten, mutta nykyihmisiä on saattanut elää alueella jo tätä ennen.^[4]

Neoliittinen kausi alkoi kiinassa luultavasti noin 9000 vuotta sitten, jolloin ihmiset eivät olleet enää pelkästään metsästäjä-keräilijöitä. Ihmiset alkoivat viljellä kasveja ja kesyttää eläimiä asteittain pitkällä ajanjaksolla. Maanviljely ja karjatalous on tämän hetken käsityksen mukaan kehittynyt Kiinan alueella itsenäisesti, riippumatta Länsi-Aasian kehityksestä. Jo neoliittisella kaudella alkoi kehittyä kiinalainen kulttuurikokonaisuus.^[7] Kiinan alueella vaikutti neoliittisella kaudella ainakin kolme erillistä kulttuurialuetta, joiden keskukset sijaitsivat Pohjois-Kiinassa Keltaisenjoen keskivaiheilla ja Weijoen laaksossa, Jangtsen alajuoksun laaksossa ja sitä ympäröivillä rannikoilla, sekä Kaakkois-Kiinan rannikolla.^[7] Merkittävimpiä neoliittisen kauden kulttuureista olivat Jangtsen varrella sijainnut Longshanin kulttuuri ja pohjoinen Yangshaon kulttuuri.^[7][5][6]

Varhaisimmat todisteet riisinviljelystä ovat maan pohjoisosasta, Longshanin kulttuurin alueelta Itä-Kiinan rannikolla. Ihmiset pitivät kotieläiminään sikoja ja koiria, ja myös vesipuhveli oli todennäköisesti kesytetty.^[7] Pohjois-Kiinan keskiosassa sijainneen Yangshaon kulttuurin alueella merkittäviä viljelykasveja olivat tähkähirssi ja viljahirssi, jotka soveltuivat hyvin alueen ilmastoon ennen keinokastelun aikaa.^[7] Yangshaon kulttuurin aikana harjoitettiin myös kaskiviljelyä. Myös silkkiperhosen toukkia ja hamppua kasvatetiin. Merkittävä Yangshao-kulttuurin arkeologinen alue on Banpon kivikautinen kylä lähellä nykyistä Xi'anin kaupunkia.^[5]

Pronssikauden alkuun, noin vuoteen 2000 eaa. tultaessa yhteiskuntarakenteeseen oli ilmestynyt luokkaeroja. Asutukset suurenivat ja kylät oli ympäröity muurein. Kivi-, luu-, ja saviastioiden lisäksi tunnettiin myös jo metallin valmistus. Tuolta aikakaudelta lähtien on olemassa kirjallisia lähteitä, mutta monet niistä ovat selvästi tarua.^[8] Mytologisia hahmoja ovat esimerkiksi jumalainen hallitsija Keltainen keisari ja maanviljelyksen kehittäjä Shen Nong.^[8][6]

Shang-dynastian aikaisten asuinalueiden löytöpaikkoja Keltaisenjoen alueelta.

Ensimmäiset dynastiat |

Pääartikkelitt: Xia-dynastia ja Shang-dynastia

Shang-dynastian aikana kehittyi pronssinvalutaito.

Tarujen mukaan Kiinan ensimmäinen dynastia oli noin 2100 eaa. alkanut Xia-dynastia. Sen ajoilta ei ole kuitenkaan löydetty varmentavia kirjallisia lähteitä.^[9] Yhtään Xia- tai sitä seuranneen Shang-dynastian aikaista kirjallista asiakirjaa ei ole säilynyt. Varhaisimat näistä dynastioista kertovat tekstit on kirjoitettu vasta ensimmäisen vuosisadan eaa. alussa, eli monia satoja vuosia Xia- ja Shang-kausien jälkeen.^[8] Todisteiden puuttuessa epäiltiin pitkään, onko dynastioita ollut todellisuudessa edes olemassa.^[10] Perinteisissä Kiinan historioissa ei Xia-dynastian olemassaoloa ole koskaan epäilty, mutta yksi Xia-ajan mahdollisista pääkaupungeista löydettiin 1950-luvulla arkeologisissa kaivauksissa Henanin maakunnasta, Erlitoun pronssikautiselta asuinalueelta.^[11] Myöhemmät löydökset ovat paljastaneet Xia-sivilisaation jäänteitä paikoissa, jotka on mainittu muinaisissa kiinalaisissa teksteissä.^[12]

Jäänteitä Xia-dynastiaa seuranneesta Shang-dynastiasta löytyi Henanin maakunnasta, Anyangin kaupungin läheltä vuonna 1899, kun Yuanjoen tulviessa tulvan viemien maakerrosten alta paljastui luunpalasia, joihin oli piirretty vaikeaselkoisia merkkejä.^[10][13] Merkit tulkittiin 1920-luvulla Shang-dynastian aikaisiksi kirjoituksiksi. Myöhemmissä kaivauksissa piirtokirjoituksella varustettuja luita on löytynyt lisää.^[10][13]Radiohiiliajoituksella on voitu ajoittaa varhaisimmat kirjoitukset noin vuoteen 1500 eaa.^[14]

Perimätiedon mukaan Shang-dynastian ensimmäinen kuningas kukisti Xia-dynastian noin vuonna 1750 eaa. Piirtokirjoitusten ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella Shang-dynastian aikaisesta Kiinasta on päästy jonkinlaiseen käsitykseen. Dynastian hallitsijoilla oli vallassaan alue joka kattoi suurin piirtein Keltaisenjoen tasangon ja itäisen Weijoen tasangon. Dynastian hallitsema alue on todennäköisesti ajan kuluessa vaihdellut, mutta sen vaikutuspiiri on varmasti ulottunut kauemmaksi.^[10] Shang-kauden merkittävä piirre on ollut pronssinvalutaidon kehittyminen.^[10][13][15] Shang-kauden kuninkaat olivat jumalkuninkaita, joilla oli yhteyksiä korkeampiin voimiin.^[10][16][17] Shang-dynastian aikakauden luukirjoitusten piirrosmerkit ovat ensimmäisiä kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.^[18]

Zhou-dynastia |

Läntinen Zhou |

Pääartikkeli: Läntinen Zhou-dynastia

Shang-dynastian valta-asemaa nousi uhkaamaan valtakunnan läntisillä rajamailla sijainnut Zhou-heimo.^[19] Zhou-vallan keskuspaikka sijaitsi Weijoen laaksossa, nykyisen Shaanxin alueella, lähellä Xi'ania.^[20][19][21] Xia-, Shang-, ja Zhou-dynastiat olivat osaksi päällekkäisiä, mutta niiden valtakeskukset sijatsivat eri puolilla Keltaisenjoen laaksoa. Ne olivat teokraattisia pronssikauden valtioita, joissa kuningas sai valtansa uskonnollisesta merkityksestään.^[9]

Zhou-dynastian vallan alkuaikoina alkoi kehittyä feodaalinen järjestelmä, jossa maa-alueet läänitettiin oman klaanin ja liittolaisklaanien jäsenten kesken. Zhou-ruhtinaiden omassa suorassa hallinnassa ollut alue käsittivät osia nykyisen Shaanxin ja Henanin alueista.^[19][22] Näin ollen Zhou-kuninkaan valta koostui käytännössä hänen suorassa hallinnassaan olevasta pääkaupungista, sekä useista vasallivaltioista, jotka maksoivat veroa Zhou-kuninkaalle. Zhou-kuninkaan valta perustui siihen että hän oli jumalallisessa asemassa, jonka lääninherrat tunnustivat ylimmäksi valtiaaksi.^[19][22] Järjestelmän tarkoitus oli vahvistaa Zhou-hallitsijan valtaa, mutta myöhemmin kuninkaat eivät enää pystyneet jakamaan uusia läänityksiä vasalleilleen, minkä seurauksena vasallit alkoivat samaistua omaan alueeseensa eivätkä enää olleet uskollisia Zhou-hallinnolle.^[18] Läänityksistä syntyi ajan kuluessa useita itsenäisesti toimivia pieniä valtiota, jotka taistelivat vallasta keskenään.^[23][24]

Zhou-dynastian vasallit muuttuivat yhä tyytymättömimmiksi ja kuninkaan oli yhä vaikeampi ylläpitää valtaansa. Valtakuntaa uhkasivat myös Keski-Aasian aroilla vaeltavat jousilla varustautuneet hevospaimentolaiset, jotka muodostivat nopealiikkeiset taistelujoukot ja aiheuttivat huomattavia levottomuuksia Keski-Aasiassa 800-luvulla eaa.^[24] Kuningas Youn valtakaudella vuosina 781–771 eaa. kuninkaan arvovalta oli jo niin heikko, että yksikään vasalli ei tullut avuksi, kun barbaariheimot hyökkäsivät lännestä Zhoun valtakeskukseen ja surmasivat kuningas Youn.^[24][22]

Itäinen Zhou |

Pääartikkeli: Itäinen Zhou-dynastia

Itäisen Zhou-dynastian aikaiset valtiot.

Kungfutse oli Zhou-kauden merkittäviä filosofeja.

Nykyisinkin toimiva Dujiangyanin kastelujärjestelmä on Qin-valtion noin vuonna 250 eaa. rakennuttama kastelujärjestelmä Sichuanissa.

Kuningas Youn seuraaja kuningas Ping muutti maan pääkaupungin itäiseen valtakeskukseen, lähelle nykyistä Luoyangia.^[22][25] Zhou-dynastian ajan jälkimmäistä ajanjaksoa kutsutaan tästä johtuen Itäiseksi Zhouksi.^[26][25] Itäisen Zhou-dynastian aikana Zhou-kuninkaalla ei enää juuri ollut valtaa, mutta dynastia säilyi vielä viisisataa vuotta.^[26][25] Zhou-kuninkaan uskonnollinen asema oli niin vahva, että heidän symbolinen asemansa säilyi.^[19]

Itäisen Zhoun aikakauden luonteenomainen piirre oli keskenään taistelevien lääninhallitsijoiden valtataistelu.^[25] Itäisen Zhoun aikakausi jaetaan tavallisesti kahteen osaan, joista ensimmäistä kutsutaan kevättä ja syksyä -kaudeksi (770–464 eaa.) ja jälkimmäistä taistelevien valtioiden kaudeksi (463–222 eaa.).^[26][21][27]

Itäisen Zhoun aikajakson alussa Kiinan nykyinen alue oli jakaantunut noin sataan erikokoiseen valtioon, jotka vain nimellisesti tunnustivat Zhou-dynastian yliherruuden.^[25][27] Zhou-dynastian läänitysvaltioiden keskuudessa oli noin tusina suurempaa valtiota, jotka kilpailivat toistensa kanssa ja vähitellen sulauttivat pienemmät valtiot itseensä.^[26] Voimakkaimmat näistä olivat idässä Shandongin alueella sijainnut Qi, sekä sisämaassa sijainneet Jin ja Qin, sekä Jangtsen laaksossa sijannut Chu ja pohjoisessa sijainnut Yan.^[25][26] Koko itäisen Zhoun aikakausi oli hyvin levotonta, kun valtiot kävivät sotaa keskenään. Voimasuhteissa ei tapahtunut kuitenkaan pitkiin aikoihin suurta muutosta, kun valtiot solmivat keskenään erilaisia liittoumia.^[28][29] Muutosta tapahtui vasta vuonna 453 eaa, jolloin Jin-valtio hajosi ja syntyi kolme uutta kuningaskuntaa Zhao, Wei ja Han.^[27]

Taistelevien valtioden kauden loppuvaiheessa seitsemän kuningaskuntaa Qin, Qi, Yan, Chu, Zhao, Wei ja Han, pyrkivät kohottamaan itsensä Kiinan valtiaiksi.^[27] Aikakauden edetessä oli jo kadonnut Zhou-kuninkaiden muodollinenkin kunnioitus.^[30]

Taistelevien valtioden aikakaudelle oli ominaista häikäilemätön valtataistelu, mutta aikakaudella nähtiin suurta kehitystä maatalouden tuottavuudessa ja raudanvalmistustaidossa. Osasyynä kehitykseen oli valtioiden välinen kilpavarustelu, kun raudasta ja teräksestä valmistettiin yhä tehokkaampia aseita. Maatalouden tuotanto kasvoi kun kehitettiin kastelujärjestelmiä ja kaivettiin kanavia, sekä rakennettiin suuria patoja jokiuomien siirtämiseksi. Valtiot suojautuivat toisiaan vastaan myös jykevin puolustusmuurein.^[30][27]

Jatkuvista sodista huolimatta aikakausi oli kiinalaisen kulttuurin syntyaikaa ja sitä on kutsuttu myös sadan koulukunnan kaudeksi. Alkunsa saivat Kiinan klassinen kirjallisuus ja kirjakieli sekä kotoperäiset suuret oppisuunnat kungfutselaisuus ja taolaisuus.^[31] Merkittäviä filosofeja olivat muun muassa Kungfutse ja taolaisuuden kehittäjä Laozi.^[32][33][34]

Varhaisempi keisarikausi |

Qin-dynastia |

Qin Shi Huangdi, Kiinan ensimmäinen keisari

1970-luvulla löydetty Terrakotta-armeija on asetettu vartioimaan Qin-dynastian ensimmäisen keisarin Qin Shi Huangdin mausoleumia.

Pääartikkeli: Qin-dynastia

Muihin kiinalaisvaltioihin nähden Qin-valtio hyötyi läntisestä sijainnistaan, sillä se ei ollut muiden kiinalaisvaltioiden ympäröimä, jolloi se saattoi laajeta länteen barbaariheimojen kustannuksella. Merkittävimpänä tekijänä Qin-valtion vahvistumisessa oli maan tehokkaampi hallintojärjestelmä, joka perustui legalistiseen ideologiaan, jonka merkittävä kehittäjä oli Qin-valtion hallitsija Xiaon neuvonantaja Shang Yang. Qin-valtion hallinto perustui ankariin lakeihin ja maatalouden tuottavuuden lisäämiseen. Maatalouden kehitystä auttoi myös harvaan asuttu maa ja hedelmällinen maaperä. Työvoimaa houkuteltiin myös muista kiinalaisvaltioista lupaamalla maanviljelijöille maata, verovapauden ja vapautuksen sotapalveluksesta. Talonpoikien elintason ei kuitenkaan annettu nousta korkeammalle, kuin mitä hengissä pysyminen vaati.^[35][29] Shang Yangin uudistuksien tarkoituksena oli murtaa maan ylimystön valta ja luoda mahdollisuuksia valloituspolitiikan jatkamiselle.^[35][29] Kun Xiao kuoli vuonna 338 eaa. hänen seuraajansa teloitutti Shang Yangin, mutta tulevat hallitsijat jatkoivat hallitsemista Shang Yangin luoman hallintomallin mukaan.^[35]

Qin laajeni länteen barbaarivaltioiden kustannuksella vuonna 316 eaa. ja vuosikymmenen. lopulla Qin-valtio kukisti Chu-valtion armeijan, minkä jälkeen se oli selvästi voimakkain kiinalaisvaltio.^[29][35] Qin-valtio sai lopullisen ylivallan muista taistelevien valtioiden aikakauden kiinalaisvaltioista kuningas Zhengin noustua maan valtaistuimelle. Hänen aikanaan valloituksia jatkettiin ja vuosien 230-221 eaa. aikana loputkin valtiot alistuivat Qin-hallintoon. Kuningas Zheng muutti nimekseen Qin Shi Huangdi, ensimmäinen keisari. Ensimmäistä kertaa suurin osa nykyistä Kiinaa oli yhdistynyt yhden hallitsijan alaisuuteen.^[36][27][37]

Qin-dynastia joutui kohtaamaan yhdistymisestä koituvia haasteita, sillä maan eri osat eivät olleet yhtenäisiä. Alueilla oli kielellisiä eroja ja kirjouitusmerkit olivat erilaisia. Myös hallintotavat, mittayksiköt ja rahayksiköt vaihtelivat. Yksiköt oli yhdistettävä ja kielelliset erot poistettava veronkannon ja hallinnon helpottamiseksi.^[38] Myös valtavan suuruisen maan tieverkostoa oli parannettava, jotta valtakunta pysyisi koossa ja sotilasjoukkojen liikkuminen olisi vaivattomampaa. Qin-dynastia aloitti suuren tienrakennushankkeen pohjoisen Liaodonginlahdelta Etelä-Kiinaan. Tieverkosto yhdisti maan eri osat pääkaupunki Xianyangiin.^[37][39]

Hallinnollisesti maa jaettiin maakuntiin, joiden johtoon nimitettiin sotilaskuvernööri ja siviiliasioista vastaava maaherra. Kolmas virkamies nimitettiin valvomaan heidän hallintotoimiaan. Tämä Qin-dynastian luoma hallintojärjestelmä säilyi keisarillisen Kiinan hallintomallina yli 2000 vuotta.^[39][40] Qin-dynastian nimestä juontuu myös länsimaisten kielten sana Kiina.^[40]

Qin-dynastian hallinto perustui legalistisiin oppeihin ja kungfutselaisten oppineiden äänet vaiennettiin ja monia legalismin ideologiaa vastustaneita teloitettiin. Vuonna 213 eaa. keisari Shi Huangdi poltatutti kaikki valtakunnan kirjat, lukuun ottamatta keisarillista kokoelmaa ja niitä, jotka käsittelivät käytännöllisiä oppeja kuten maataloutta.^[41][42] Kirjat polttamalla sivistyneisyys voitiin rajata vain pienen hallinnossa toimivien oppineiden keskuuteen, jotta tavallinen kansa ei kyseenalaistaisi legalistisia oppeja.^[43][44]

Ulkoisen uhan Qin-dynastialle muodostivat pohjoisen paimentolaiskansat, joista voimakkaimpia olivat xiongnut.^[45][40] Valtakunnan pohjoisille rajoille alettiin rakentaa Kiinan muuria, jonka ensimmäiset osat olivat rakentaneet pohjoisimmat kiinalaisvaltiot jo taistelevien valtioiden aikakaudella. Muurit yhdistettiin Qin-dynastian aikana yhdeksi kokonaisuudeksi, joka ulottui maan luoteiskolkan Gansusta itään meren rannalle asti.^[39] Valtava muurinrakennushanke vaati satojentuhansien ihmisten työpanoksen ja se kulutti valtavasti kansan voimavaroja ja rasitti maan taloutta.^[37][39][43]

Qin Shi Huangdin perustama dynastia ei kestänyt enää kauaa hänen jälkeensä Keisari kuoli vuonna 210 eaa. Hänen mausoleumiaan vartioimaan asetettiin terrakotta-armeija, joka käsittää tuhansia patsaita.^[43][39] Pian keisarin kuoleman jälkeen Qin-dynastia ajautui sisäisiin valtataisteluihin. Myös talonpoikaisväestö alkoi kapinoida ja entinen feodaaliylimystö alkoi vaatia valtaoikeuksiaan takaisin. Kapinat levisivät valtakunnanlaajuisiksi ja vuonna 206 eaa. alhaista syntyperää ollut Liu Bang syöksi viimeisen Qin-keisarin vallasta ja julistautui itse Han-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.^[43][39]

Han-dynastia |

Han-kaudella pronssinvalutaito kehittyi. Gansusta löydetty pronssinen veistos lentävästä hevosesta on Han-kauden tunnetuimpia taideteoksia.

Vahtitornin rauniot silkkitien varrella. Han-kaudella kauppareitti oli turvattava paimentolaisheimojen hyökkäyksiltä.

Pääartikkeli: Han-dynastia

Läntinen Han-dynastia |

Pääartikkeli: Läntinen Han-dynastia

Han-dynastian perustaja Liu Bang otti hallitsijanimekseen Gao Zu ja hän siirsi valtakunnan pääkaupungin Chang'aniin.^[46][47] Han-dynastian oli ensitöikseen uudistettava Qin-dynastialta perittyä legalistista hallintomallia. Legalismin ideologia säilyi, mutta feodaaliylimystölle palautettiin heidän valtansa. Tämä johti pian pienempien Han-dynastian sisäisten läänitysvaltioiden syntyyn, jotka kilpailivat keskenään ja pyrkivät myös itsenäistymään.^[48][49] Han-dynastia joutui alkuaikoinaan taistelemaan feodaaliruhtinaita vastaan puoli vuosisataa, ennen kuin ruhtinaat onnistuttiin kukistamaan vuonna 154 eaa.^[46][49]

Han-kaudella kungfutselaisuus vakiintui valtionideologiaksi ja monet konfutselaiset oppineet saivat merkittävän aseman virkamiehinä.^[49][50] Han-dynastia kumosi Qin-kaudella määrätyn kirjojenpitokiellon ja Han-kaudella syntyi monia historiallisia teoksia.^[51] Kirjallisuuden kehitykseen vaikutti myös uuden materiaalin, paperin, keksiminen.^[52] Han-kulttuuri jätti jälkensä myös Kiinan nykyisen pääväestön, han-kiinalaisten nimeen.^[40]

Pohjoisen suunnalta uhanneet xiongnut muodostivat uhan Han-dynastialle. Xiongnut muodostivat uhan myös muille paimentolaiskansoille ja Han-dynastian merkittävimpänä pidetty keisari Wu lähetti hallintokaudellaan vuosina 140-87 eaa. Keski-Aasiaan retkikuntia etsimään liittolaisia xiongnuja vastaan käytävissä sodissa. Kauaskantoisempana seurauksena kiinalaisretkikunnat onnistuivat levittämään Han-dynastian vaikutusvaltaa syvemmälle Keski-Aasiaan.^[53][54] Kiinalaisten retkikuntien Keski-Aasiassa solmimien suhteiden ansiosta Han-kaudella alkoi muodostua silkkitienä tunnettu kauppareitti Kiinan ja Rooman valtakunnan välille.^[49] Han-kaudella maasta alettiin viedä silkkiä länteen ja xiongnujen uhkaama kauppareitti oli turvattava, jolloin Kiinan muuria jatkettiin yhä syvemmälle länteen.^[40][53] Suoraa yhteyttä Roomaan ei Han-kaudella syntynyt, vaan silkkitie koostui peräkkäisistä kaupallisista reiteistä. Matkan varrella parthialaiset katkaisivat reitin pitääkseen kauppamonopolin itsellään.^[54][44] Kaupankäynnin sijaan kansalta kerättävät verot olivat valtion merkittävin tulonlähde. Vuonna 2 Han-dynastia suoritti väestönlaskennan, jonka mukaan valtakunnassa oli 57 miljoonaa asukasta. Merkittävimmät kansalta kerättävät verot olivat maavero ja henkiraha.^[55][44]

Pitkäaikaisen keisari Wun kuoltua vuonna 87 eaa. Han-dynastian hovi ajautui sisäisiin kiistoihin ja hovijuonitteluihin ja useiden heikkojen keisarien aikaan. Voimakkaimmaksi nousi Wang-klaani, jonka jäsen Wang Mang toimi alaikäisen keisari sijaishallitsijana ja syöksi tämän vallasta vuonna 9 jaa. ja julistautui uuden Xin-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.^{[56][57][58][46]}

Xin-dynastia |

Pääartikkeli: Xin-dynastia

Valtaan päästyään Wang Mang pyrki tervehdyttämään maan talouden, jonka suuret rakennushankkeet ja sodat olivat saaneet kaaosmaiseen tilaan. Veronkantoa tehostettiin, kultavarannot takavarikoitiin ja monet tuotannon alat monopolisoitiin valtion hallintaan. Wang Mang ryhtyi karsimaan ylhäisön oikeuksia ja riisti läänitysruhtinailta heidän asemansa ja maat jaettiin uudelleen köyhille talonpojille.^[56][59][58]

Wang Mangin toimet nostattivat laajaa vastustusta yläluokan parissa. tyytymättömyyttä lisäsivät entisestään Xin-dynastian ajalla tapahtuneet luonnonkatastrofit, kun valtakuntaa koettelevat tulvat aiheuttivat nälänhätää ja valtavia muuttoliikkeitä. Tilanne johti levottomuuksiin jota syrjäytetyn Han-dynastian jäsenet lietsoivat entisestään. Levottomuuksien päätteeksi Wang Mang surmattiin ja kapinaa johtanut Liu Xiu julistautui keisariksi vuonna 25 ja palautti Han-dynastian valtaan.^[59][60][57]

Itäinen Han-dynastia |

Pääartikkeli: Itäinen Han-dynastia

Han-dynastian palattua valtaan maan pääkaupunki siirrettiin Chang'anista Luoyangiin, minkä vuoksi dynastian toista puoliskoa kutsutaan Itäiseksi Han-dynastiaksi.^[56][59] Itäisellä Han-kaudella dynastian valta heikkeni läntiseen Han-kauteen nähden. Dynastia palasi valtaan feodaaliylimystön tuella ja heillä oli suuri vaikutusvalta Han-hallintoon. Itäinen Han lopetti yleisen asevelvollisuuden, sillä suuri jalkaväkiarmeija oli kallis ylläpitää ja se oli hyödytön sodissa nopeasti liikkuneita xiongnuja vastaan. Asevelvollisuudesta luopuminen vain vahvisti feodalisoitumista.^[56]

Itäisen Han-dynastian kaudella xiongnujen uhka kiinalaisille poistui, mitä edesauttoi xiongnujen sisäinen hajaannus. Tilalle tuli kuitenkin muiden paimentolaisheimojen, etenkin qiang-heimon muodostama uhka maan pohjoisrajoilla. Sotien pitkittyessä feodaaliylimystö alkoi muodostaa omia palkka-armeijoitaan suojatakseen omaisuuttaan.^[56] Feodaaliylimystö alkoi muodostaa omia hallinnollisia yksikköjään ja ne alkoivat toimia dynastian keskushallinnosta piittaamatta ja valtakunta alkoi hajaantua.^[56][40][61] Tehotonta keskushallintoa heikensi entisestään hovin sisäiset juonittelut. Dynastialla ei ollut vahvaa keisaria, sillä vuosien 88-220 välillä kaikki dynastian yhdeksän viimeistä keisaria nousivat valtaan jo alaikäsinä. Vahvan keisarin puuttuessa vallasta kilpalivat leskikeisarinnat ja hovieunukit.^[59]

Sekaannuksen jälkeen vahvaksi sotilasjohtajaksi nousi eunukkikenraali Cao Cao, joka sai hallintaansa valtakunnan pohjoisosat ja julistautui lapsikeisarin suojelijaksi.^[56][62] Hän yritti vallata myös maan eteläosat valtansa alle, mutta epäonnistui yrityksessään kahden muun sotilasjohtajan liittouduttua häntä vastaan. Han-dynastian aika oli lopullisesti ohi kun dynastian viimeinen keisari luopui kruunusta Cao Caon perillisen Cao Pein hyväksi. Tämä julisti uuden Wei-dynastian perustetuksi ja julistautui Wei-valtion ensimmäiseksi keisariksi vuonna 221. Pian kaksi muuta sotapäällikköä tekivät samoin. Luoteeseen syntyi Shu Han-valtio ja kaakkoon Wu-valtio.^[56][62][59]

Hajaannuksen aikakausi |

Kolme kuningaskuntaa |

Kolme kuningaskuntaa vuonna 262.

Pääartikkeli: Kolme kuningaskuntaa

Ominaisin piirre aikakaudelle oli jako pohjoisen ja etelän välillä. Pohjoista hallitsivat ei-kiinalaiset dynastiat, joiden valtakaudet jäivät usein lyhyiksi. Etelässä valtaa pitivät han-kiinalaiset.^[63] Han-dynastian romahduksen jälkeen Kiinan alue jakaantui kolmeen itsenäisesti toimivaan poliittiseen keskukseen. Pohjoisessa sijaisi Wei, lounaassa Shu Han ja luoteessa Wu.^[64][65] Näiden kolmen kuningaskunnan ajanjakso jäi lyhyeksi ja se oli täynnä verisiä yhteenottoja ja poliittisia salajuonia.^[65] Han-dynastian kukistumisen jälkeen sen perinnöksi jättämät keisarilliset instituutiot ja poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen yhtenäisyys väheni.^[66] Kolmesta kuningaskunnasta voimakkain oli Wei-valtio, joka sekään ei todellisuudessa pitänyt todellista poliittista valtaa. Han-dynastian keskushallinnon romahtettua suuret maanomistajat ja aristokraattiset klaanit selviytyivät vuosikymmenien levottomuuksista omien yksityisarmeijoidensa turvin.^[65] Suurmaanomistajat vain vahvistuivat, kun alituisesti jatkuvat sodat koettelivat eniten talonpoikaisväestöä, jolloin he joutuivat tarjamaan palveluksiaan suurmaanomistajille.^[64]

Kolmesta kuningaskunnasta voimakkain Wei kukisti Shu Hanin valtansa alle vuonna 263. Pian tämän jälkeen myös Wei-valtiota hallitseva Cao-suku kukistui. Hallitsijasuku ei kukistunut ulkoisten vihollisten vuoksi, vaan valtaa maan hovissa oli kasvattanut vaikutusvaltainen Sima-suku, jonka jäsen Sima Zhao kaappasi vallan omiin käsiinsä. Hän julistautui Jin-dynastian ensimmäiseksi keisariksi vuonna 265.^[65][67][66]

Läntinen Jin-dynastia |

Pääartikkeli: Läntinen Jin-dynastia

Sima Zhaon perustaman Jin-dynastian historian alkuaikoja on kutsuttu läntiseksi Jin-dynastiaksi. Sen pääkaupunkina toimi Luoyang.^[67][63] Sima-klaani onnistui väliaikaisesti yhdistämään maan jälleen valloittamalla Wu-kuningaskunnan vuonna 280.^[66][67] Kuningas Sima Yan onnistui hetkeksi luomaan suhteellisen vakaan hallinnon, ja yhteyksiä solmittiin Kaakkois-Aasian Funanin ja Chenlan valtioihin, sekä Keski-Aasian kuningaskuntiin. Yhtenäisyyden aika jäi kuitenkin lyhyeksi.^[68][67] Kuningas Sima Yanin kuoltua vuonna 289 Sima-klaanin prinssit aloittivat häikäilemättömän valtataistelun keskenään. Maan armeijaan värvättiin suuria määriä pohjoisessa asuvia barbaariheimojen jäseniä, joiden keskuudesta nousi vaikutusvaltaisia sotilasjohtajia. Valtataistelu ja toimivan keskushallinnon puuttuminen lamaannutti Jin-valtakunnan, mitä pohjoisen barbaariheimot käyttivät hyväkseen ja hyökkäsivät maahan.^[66][67] Barbaariheimot valloittivat valtakunnan pohjoiset ja läntiset alueet ja pääkaupunki Chang'anin, ja Jin-dynastian jäänteet siirtyivät maanpakoon etelään Jangtsejoen toiselle puolelle. Mukana siirtyi noin miljoona alamaista ja monia merkittäviä sukuja. Jin-dynastia perusti uuden pääkaupunkinsa Jiankangiin, jolloin dynastia alettiin tuntea itäisenä Jin-dynastiana.^[63][69] Monet barbaarikansojen johtavat sotapäälliköt perustivat omia kuningaskuntiaan läntisen Jin-dynastian hallitsemien alueiden rippeille.^[66]

Kuusitoista kuningaskuntaa |

Pääartikkeli: Kuusitoista kuningaskuntaa

Han-dynastian jälkeisen ajanjakson ominaisin piirre on, että Kiinan pohjoisosat jäivät ei-kiinalaisten kansojen haltuun ja etelässä valtaa pitivät han-kiinalaiset.^[66][63] Aikakautta vuosien 304 ja 439 kutsutaan kuudentoista kuningaskunnan kaudeksi, jolloin maa hajosi useisiin lyhytikäisiksi jääneisiin kuningaskuntiin.^[70][66] Usein niiden johdossa oli sotilasjohtaja ja valtiot olivat vailla aitoa yhteiskunnallista järjestystä.^[66] Valloittajakansoilla ei ollut kirjakieltä, minkä vuoksi niiden hallinto oli alusta asti riippuvainen kiinalaisen eliitin kirjoitustaidosta. Barbaarikansoilla ei myöskään ollut maanviljelysteknisiä taitoja ja kastelulaitteistoja mitä kiinalaisilla oli. Valloittajakansat olivat täysin riippuvaisia kukistetun kansan korkeamman kulttuurin aikaansaannoksista, eikä kiinalainen kulttuuri kadonnut, vaan valloittajat omaksuivat sen.^[71]

Itäisen Jin-dynastian paettua etelään pohjoista hallitsivat xiongnut, mutta heidän valtaansa uhkasi xianbi-kansa, joka oli jakautunut itäiseen ja läntiseen haaraan. Xiangnut kärsivät vuosikymmenien ajan sisäisestä hajaannuksesta ja valtataisteluista, mikä johti lopulta valtakunnan tuhoon. Itäiset xianbi-kansan jäsenet eli murong-heimo hyökkäsi alueelle idästä ja tiibetiläiset tangutit lännestä. Tangutit pystyivät tämän jälkeen laajentamaan alueitaan merkittävästi ja vuoteen 381 mennessä sen hallintaan kuului lähes koko Pohjois-Kiina. Tangutien valtakunta ei myöskään ollut pitkäikäinen, vaan sen yrittäessä laajentaa edelleen valtakuntaansa etelän suuntaan, se koki murskatappion minkä jälkeen se ei enää kyennyt kukistamaan valtakuntansa hajanaisten heimojen sisäisiä kapinoita.^[72] Alue hajosi jälleen lukuisiin lyhytikäisiin valtiohin ja tämän sekasortoisen ajan jälkeen voimakkaimmaksi nousi tuoba-kansa, joka perusti vuonna 386 Pohjoisen Wei-dynastian.^[72][66]

Pohjoiset ja eteläiset dynastiat |

Pääartikkeli: Pohjoiset ja eteläiset dynastiat

Tuobahallitsijat perustivat Pohjoinen Wei-valtion Pohjois-Kiinaan vuonna 386.^[73][66][74] Pohjoinen Wei oli ensimmäinen niin kutsutuista pohjoisista ja eteläisistä dynastioista.^[66] Tuobavaltion hallitsijat ymmärsivät että valtakunta pysyisi koossa vain kiinalaisten virkamiesten avulla. Kiinaan Han-kauden lopulla saapuneesta buddhalaisuudesta pyrittiin luomaan valtionuskonto ja kansoja yhdistävä tekijä. Tuobakansan perinteinen heimojärjestelmä ja uskonnolliset perinteet pyrittiin aluksi säilyttämään.^[73][66] Kiinalainen kulttuuri syrjäytti ajan saatossa tuobakulttuurin. Vuonna 494 pääkaupunki siirrettiin Pingchengistä Luoyangiin ja kaikkien virkamiesten tuli pukeutua kiinalaisittain ja käyttää pelkästään kiinan kieltä. Tämä aiheutti kapinointia tuobaylimystön keskuudessa ja maa hajosi lopulta sotilaskapinaan. Pohjoinen Wei jakaantui kahtia kiinalaismielisempään Itäiseen Weihin ja tuobalaisempaan Läntiseen Weihin, vuonna 534.^[73][66][74] Kumpikaan ei jäänyt pitkäikäiseksi valtioksi. Lännessä tunguusiylimys kaappasi vallan ja perusti Pohjoisen Zhoun vuonna 557. Idässä kiinalainen ylimys syöksi Wei-keisarin vallasta ja perusti Pohjoisen Qin vuonna 550. Pohjoinen Zhou onnistui vuonna 577 valloittamaan Pohjoisen Qin ja yhdistämään Kiinan pohjoisosat valtansa alle.^[73][66]

Etelässä Itäinen Jin-dynastia hallitsi valtakuntaansa Jiankangista käsin noin sadan vuoden ajan, vuosina 317-420.^[66] Pohjoisesta paennutta Jin-Dynastiaa oli seurannut noin miljoona ihmistä, jotka tulivat tyhjin käsin uuteen kotimaahansa. Maanomistajille tämä tiesi halpaa työvoimaa ja yksityisarmeijoiden voimistumista. Itäisen Jinin kautta leimasivat myös ristiriidat vanhoillisempien etelän asukkaiden ja pohjoisesta paenneen ylimystön välillä, sillä maahanmuuttajat toivat uustaolaisia aatteita mukaanaa, mitkä eivät sopineet yhteen etelän perinteisten käsitysten kanssa.^[75] Itäinen Jin-dynastia kaatui lopulta omiin sisäisiin valtataisteluihinsa.^[66] Vuonna 420 sotilasjohtaja Liu Yu syrjäytti viimeisen Jin-keisarin ja julisti Liu Song -dynastian perustetuksi, mutta sekin rappeutui nopeasti. Tätä seurasi Eteläinen Qi-dynastia vuosina 479-501, Liang-dynastia vuosina 501-556 ja Chen-dynastia vuosina 557-589. Itäisen Jin-dynastian seuraajia kutsutaan yhdessä eteläisiksi dynastioiksi.^[66][76]

Koko hajaannuksen aikakausi toi Kiinaan ajanjakson, jolloin uudet aatteet ja opit saattoivat levitä vapaasti. Perinteisen kungfutselaisuuden asema heikkeni Han-dynastian kukistumisen jälkeen. Uutta jalansijaa saivat uusi Kiinaan levinnyt uskonto buddhalaisuus, sekä kotoperäinen uustaolaisuus. Buddhalaisuus vakiintui Kiinan valtauskonnoksi 300-luvulta lähtien, se sai kannatusta sekä pohjoisen barbaarien että sivistyneistön keskuudessa.^[77][78][79] Etenkin maan pohjoisosiin nousi tuhansittain buddhalaistemppeleitä. Myös tekninen kehitys eteni hajaannuksen kaudella. Posliinin valmistukseen kuuluva lasitustekniikka kehittyi, maatalousvälineiden kehityksen ja lannoitteiden käyttöönoton myötä pelloilta saatavat sadot kasvoivat. Yksi aikakauden tuotteista on tee, jonka viljely alkoi hajaannuksen kaudella.^[77]

Sui-dynastia |

Edelleen toiminnassa oleva Keisarinkanava rakennettiin Sui-dynastian aikana.

Pääartikkeli: Sui-dynastia

Kiinan 400 vuotta kestänyt hajaannuksen aika päättyi Sui-dynastian yhdistettyä hajanaiset valtiot jälleen yhden keisarin hallintaan. Sui-dynastian perustaja oli Pohjoisen Zhou-dynastian korkea-arvoinen virkamies Yang Jian. Hovijuonittelujen ansiosta hän sai valtaistuimelle lapsikeisarin ja julistautui pian tämän jälkeen itse uuden Sui-dynastian keisariksi vuonna 581.^[80][81] Valtaan noustuaan hän otti hallitsijanimekseen Wendi ja aloitti uuden pääkaupungin Daxingin rakennustyöt, lähelle nykyistä Xi'ania.^[81][82]

Sui-dynastian suurimmat ulkoiset uhat tulivat pohjoisesta turkkilaiskansojen taholta. Turkkilaisvalta oli hajaantunut Keski-Aasiassa valtaa pitävään länsiturkkilaiseen ja itäturkkilaiseen kaanikuntaan, joka hallitsi Sui-dynastian pohjoispuolisia alueita. Keisari Wendi käytti hajaannusta hyväkseen ja liittoutui läntisen turkkilaisvaltion kanssa.^[80][81] Puolustusta pohjoisessa oli myös vahvistettava ja Sui-dynastia aloitti Kiinan muurin korjaustyöt.^[81] 580-luvun loppupuolella Sui-dynastia oli tarpeeksi vahva hyökätäkseen eteläisten dynastioiden kimppuun. Vuonna 589 Sui-dynastia kukisti viimeisenä eteläkiinalaisena dynastiana Chen-dynastian ja hävitti sen pääkaupungin Jiankangin.^[81][82][83] Kiina oli Chen-dynastian kukistumisein jälkeen jälleen yhdistetty yhden hallitsijan vallan alle. Eteläisessä Kiinassa Sui-valta herätti suurinta vastustusta, mutta kapinoineet etelän aatelissuvut kukistettiin verisesti.^[82][83] Sui-dynastian menestyksen takana oli Pohjoisen Wei-dynastian aikana kehitetty hallinnollinen, sotilaallinen ja taloudellinen järjestys.^[84]

Merkittävimpänä hankkeenaan Sui-dynastian aikana rakennettiin Keisarinkanava. Sen tärkein tehtävä oli mahdollistaa viljan kuljetus etelästä pohjoisen tärkeisiin keskuksiin. Pääkaupungin läheisyydessä ei pystytty tuottamaan kaikkea tarvittavaa, joten hyödykkeitä piti tuoda kauempaa.^[82][85] Valmistuttuaan kanavaverkosto oli yli 2000 kilometriä pitkä.^[83] Olemassaolevaa Huaijoen ja Jangtsen välistä kanavaa parannettiin ja suuri kanava yhdisti Jangtsen ja Keltaisenjoen. Kanavaverkostot yhdistivät Luoyangin ja etelässä nykyisen Hangzhoun ja Pekingin pohjoisessa.^[85][83] Kanavanrakennustyö tehtii pakkotyövoimalla ja siihen osallistui 5,5 miljoonaa ihmistä. Työhön velvoitettiin osallistumaan kaikkien 15-50 vuotiaiden rahvaan miesten.^[85] Aikakaudelta peräisin olevan lähdeteoksen mukaan työssä kuoli 2 miljoonaa ihmistä.^[80] Kanava valmistui toisen Sui-keisarin Yang Din aikana 600-luvun alussa.^[80] Kanavan merkitys Kiinan taloudelliselle kehitykselle ja yhtenäisyydelle on ollut huomattavaa.^[82]

Suuret kaupunkien rakennushankkeet, Kiinan muurin laajennustyöt ja Keisarinkanavan rakennustyöt toteutettiin kansalta vaadittavalla pakkotyöllä, mikä ei tehnyt Sui-keisareita suosituksi.^[85] Keisari Yang Di laajensi vvaltakuntaa etelässä nykyisen Vietnamin eteläosiin asti ja myös Keski-Aasiassa dynastian vaikutusvaltaan palautettiin merkittävät kauppareitit. Vuosina 611-614 Yang Di järjesti useita sotaretkiä Korean suuntaan.^[80] Sodat vaativat myös pakkotyövoimaa, mikä kuormitti väestöä entisestään. Kaikki sotaretket korealaista Koguryo-valtiota vastaan epäonnistuivat ja tuottivat suuret tappiot.^[82][83] Sotien rahoittamiseksi säädettiin myös aatelisia koskenut pakkovero, mikä laski Sui-keisarin suosiota ylhäisön silmissä.^[82] Kansannousut ja maan ylhäisön juonittelut johtivat siihen, että sekä Sui-dynastialle että itäturkkilaisille sukua ollut ylhäisen suvun sotilasjohtaja Li Yuan valtasi maan läntisen pääkaupungin Chang'anin vuonna 617. Seuraavana vuonna hän valtasi loputkin Sui-dynastian alueista ja julistautui Tang-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.^[83][80] Sui-dynastian valta kesti lopulta vain 37 vuotta, mutta sei pohjan Tang-dynastialle, joka on yksi Kiinan historian suurista dynastioista.^[82][85]

Tang-dynastia |

Pääartikkeli: Tang-dynastia

Buddhalaismuusikkoja, maalaus Tang-dynastian ajalta

Tang-dynastian aikainen villihanhipagodi nykyisessä Xi'anissa rakennettiin buddhalaisten kirjoitusten säilytyspaikaksi.

Tang-dynastian valtaannousun jälkeen kesti vielä useita vuosia ennen kuin valtakunta oli rauhoittunut ja Tang-dynastian valta vakiintunut.^[86][87] Ensimmäisen Tang-keisarin Gao Zun syrjäytti vallasta hänen oma poikansa Li Shimin vuonna 626.^[88][89] Li Shimin otti keisarinimekseen Taizong. Häntä pidetään yhtenä Kiinan historian suurimmista keisareista.^[88][90]

Ensimmäiset Tang-keisarit jättivät Sui-kauden hallintojärjestelmän pääosin voimaan ja kehittivät sitä edelleen. Keisari oli yksinvaltias ja hän valvoi keskushallitusta, joka muodostui eri tehtäviä hoitavista elimistä. Maakuntatason hallintoa valvoi valtakunnan keskushallinto, joka valvoi korkeimpien maakuntatason virkojen täyttämistä.^[87] Taizongin kaudella keskushallintoa lujitettiin ja feodaaliaatelisto sai kerätä hallitsemiltaan alueilta veroa, mutta heillä ei ollut hallinto- eikä tuomiovaltaa.^[90] Hallinto kehittyi näin Tang-kaudella byrokraattisemmaksi, sillä hallintovirkoihin valittiin valtiollisten tutkintojen perusteella pätevin, sen sijaan että virka olisi periytynyt hallitsevan feodaaliaatelisuvun jäsenten kesken.^[90][91] Valtiollisten tutkintojen suorittaminen oli periaatteessa mahdollista kaikille, mutta todellisuudessa useimmat niiden suorittajat kuuluivat ylempään tai alempaan virkamiesluokkaan.^[90]

Maanjakojärjestelmä kehittyi Tang-kauden alussa Gao Zun kaudella siten, että jokainen valtakunnan täysi-ikäinen mies sai eliniäkseen hallittavaksi viljelykelpoista maata, josta suurin osa piti palauttaa valtiolle kuoleman jälkeen. Vastineeksi maanviljelijöiden oli maksettava veronsa viljana tai kankaina ja suoritettava sotapalvelus ja muita määrättyjä päivätöitä, tavallisesti 20 päivää vuodessa. Verotusjärjestelmä oli periaatteiltaan sama rikkaille ja köyhille, mutta päivätyöt voitiin vaihtaa veroiksi tai päinvastoin. Myöskin kauppiaat ja kaupunkien asukkaat oli vapautettu veroista. Talonpoikaisväestöltä kerätyt verot olivat valtion tärkein tulonlähde, joten valtion oli huolehdittava säännöllisin väestönlaskennoin siitä että kansa täytti veronmaksuvelvollisuutensa.^[87]

Gao Zun aikana uskonnollista vapautta rajoitettiin, mutta Tai Zongin aikana rajoitukset poistettiin.^[88] Tai Zong kannatti kungfutselaisuutta, sillä se oli erityisesti oppineiden virkamiesten aatesuunta.^[91] Hän kuitenkin kannatti myös buddhalaisuutta, sillä hän ymmärsi buddhalaisen yhteisön muodostaman uhan, mikä saattoi heikentää yhteiskuntajärjestystä.^[90] Myös taolaisille munkeille myönnettiin tärkeä seremoniallinen rooli. Nämä kolme aatesuuntaa olivat tärkeässä asemassa Tang-kauden valtionideologiassa.^[88]

Tang-kauden alussa suurimman ulkoisen uhan muodostivat luoteisrajalta hyökkäilleet itäturkkilaiset. Kiinalaiset hyötyivät itäturkkilaisten hajaannuksesta, jolloin näiden alistamat uiguurit ja tölöturkkilaiset irtaantuivat itäturkkilaisten vaikutusvallasta.^[91][92] Kiinalaiset kukistivat itäturkkilaisten muodostaman uhan Taizongin aikana vuoteen 630 mennessä, osittain uiguurien avustuksella.^[92][82] Uiguureista muodostui kiinalaisille merkittävä liittolainen seuraavien vuosisatojen aikana.^[92]Tiibetin ylängön koillisreunalla, nykisen Qinghain alueella elänyt tuyuhun-kansa joutui myös Taizongin valtakaudella tunnustamaan kiinalaisvallan. 600-luvun puolivälissä Tang-dynastian valta ulottui aina Pamirvuorten taakse asti.^[91] Myös korealainen Koguryo onnistuttiin alistamaan kiinalaisten vallan alle usean sotaretken jälkeen, vuoteen 668 mennessä.^[91][92] Keski-Aasiassa Tang-dynastia kilpaili vaikutusvallasta tiibetiläisten ja arabien kanssa. Lopullisesti Tang-dynastia menetti valtansa kaukolännessä Talasin taistelun jälkeen vuonna 751.^[93][91][89] Samaan aikaan valtakunnan eteläosiin nykyisen Yunnanin alueelle muodostui uusi thai-kansan Nanzhao-valtakunta, joka kukisti kiinalaisarmeijan.^[94][91][89]

Keisari Taizong kuoli vuonna 649 ja häntä seurasi vallassa hänen poikansa Gaozong, joka hallitsi vuoteen 683 asti. Tämän jälkeen valtaan nousi Kiinan historian ainoa naiskeisarinna Wu Zetian. Tämä oli ollut keisari Taizongin haaremissa alhaisessa arvoasemassa olevana jalkavaimona. Taizongin kuoltua Gaozong otti Wu Zetianin vaimokseen ja tämä nousi pian keisarinnaksi syrjäyttäen laillisen keisarinnan. Wu Zetian oli Gaozongin rinnalla todellinen vallankäyttäjä ja keisarin kuoltua hän nousi itse valtaistuimelle erilaisten hovijuonittelujen jälkeen.^[95][96][89] Keisarinna Wu on kuvattu häikäilemättömänä hallitsijana, mutta hän oli myös kyvykäs poliitikko. Hän oli ylemmän virkamiesluokan epäsuosiossa, mutta sai puolelleen alemman virkamiesluokan. Hänen kaudellaan virkamiehet valittiin tutkintojen perusteella, eikä perityn aseman mukaan.^[95][96] Uskonnoissa hän suosi etenkin buddhalaisuutta. Hänen aikanaan rakennettiin Xi'anissa oleva Villihanhipagodi ja Longmenin luolien valtavat buddhankuvat, sekä rakennettiin useita buddhalaistemppeleitä ympäri valtakuntaa.^[95]

Buddhalaisuuden suosiminen käänsi kungfutselaiset virkamiehet keisarinna Wuta vastaan.^[97] Hänet syrjäytettiin vallasta vuonna 705, jolloin hän oli 80-vuotias. Vallankaappauksessa oli merkittävä rooli hänen pojanpojallaan Li Longjilla. Sekasortoisten vuosien jälkeen tämä nousi itse valtaistuimelle vuonna 712 keisarinimenään Xuanzong.^[97][98] Xuanzong hallitsi maata yli 40 vuotta ja hänen kaudellaan Tang-kulttuuri kukoisti ja valtakunnassa elettiin vaurauden ja hyvinvoinnin aikaa.^[89] Hänen aikanaan kanaalijärjestelmää parannettiin, verotusjärjestelmää uudistettiin minkä ansiosta verotulot kasvoivat ja buddhalaismunkit pakotettiin takaisin tuottavaan toimintaan.^[98][97][89] Valtakautensa loppuvaiheessa Xuanzongin valtaan sekaantui hänen jalkavaimonsa Yang Guifei. Tämä oli keisarin suuri ihastus ja hän pystyi ajamaan oman sukunsa etuja. Vuonna 752 Guifein serkku Yang Guozhong nimitettiin valtakunnan pääministeriksi.^[98][97]

Merkittävä sotapäällikko An Lushan oli kuulunut edellisen pääministerin lähipiiriin ja hän oli myös keisarin ja Yang Guifein suosiossa.^[94][99] Hän koki oman asemansa uhatuksi Yang Guozhongin nimityksen jälkeen. An Lushanin komennossa oli noin 200 000 sotilasta, mikä oli lähes puolet koko Tang-armeijasta.^[99] An Lushan nousi avoimeen kapinaan vuonna ja muutamassa kuukaudessa hänen joukkonsa valtasivat koko Itä-Kiinan, muun muassa pääkaupunki Chang'anin, vuonna 756. Keisari Xuanzong joutui pakenemaan Sichuaniin hovi mukanaan. Pakomatkalla keisarille aiemmin uskolliset joukot näkivät Yang Guifein ja Yang Guozhongin syylliseksi tilanteeseen ja vaativat näiden teloittamista, mihin keisarin oli suostuttava. Xuanzong itse luopui vallasta poikansa Su Zongin hyväksi.^[99][94] Su Zong liittoutui uiguurien ja muiden läntisten maiden hallitsijoiden kanssa An Lushania vastaan. Uiguurit eivät suinkaan liittoutuneet kiinalaisten kanssa Tang-dynastian pelastamiseksi, vaan myös kiinalaisten heikkouden vuoksi.^[99][94] Uiguurien avulla An Lushanin kapina kukistettiin vuonna 763 ja pääkaupunki vallattiin takaisin, samalla uiguurit ryöstelivät takaisinvalloitettuja alueita, mutta Tang-hallinto oli tämän edessä voimaton.^[100] An Lushan ei itse ollut enää näkemässä kapinan loppua, sillä hän joutui poikansa murhaamaksi vuonna 757.^[99][94]

An Lushanin kapina oli Tang-dynastian valtakauden käännekohta. Dynastia ei kukistunut, mutta se heikkeni niin merkittävästi ettei se enää palannut entiseen loistoonsa, vaikka se pysyikin vallassa vielä noin 150 vuotta.^{[101][102][82]} Lännessä kiinalaisia uhkasivat tiibetiläiset ja luoteessa uiguurit. Etenkin uiguurit hyötyivät kiinalaisten heikkoudesta, sillä nämä pystyivät perimään suuria tullimaksuja alueensa läpi kulkemisesta.^[100][101] Tang-dynastian valtakunnan pohjoisosat olivat ennen kapinaa olleet maan veronkannon kannalta keskeisintä aluetta, mutta kapinan seurauksena miljoonat talonpojat olivat paenneet kotiseudultaan tai kuolleet.^[101][103] Hallinto tuli yhä enemmän riippuvaiseksi Etelä-Kiinasta saatavista tuloista. Vajetta paikkaillakseen valtio sääti uuden maaveron ja omaisuusveron ja otti hallintaansa suolamonopolin.^[101]

Tang-dynastian viimeinen vahva keisari oli vuonna 805 valtaan noussut Xianzong. Hänen aikanaan tehtiin hallinnollisia ja taloudellisia uudistuksia ja suoritettiin muutamia onnistuneita sotaretkiä, jotka palauttivat yhteiskunnallisen järjestyksen ja nähtiin vielä häivähdys entisestä loistosta. Xuanzongin murhasivat salajuoneen ryhtyneet eunukit vuonna 820.^[94][88] Yhtä vahvaa keisaria Tang-dynastialle ei enää tullut. Taloudellisen tilanteen kiristyessä taolaisuutta kannattanut keisari Wuzong kohdisti vainonsa buddhalaisiin vuonna 840. 40 000 luostaria suljettiin ja niiden omaisuudet takavarikoitiin. Buddhalaisuus elpyi seuraavien keisarien aikana, mutta se ei enää koskaan palannut entiseen mahtiasemaansa Kiinassa. Sen sijaan vainojen kohteeksi myös joutuneet ulkomaiset uskonnot zarathustralaisuus, manikealaisuus ja nestoriolaisuus katosivat Kiinasta.^[104][100] Vainojen kohteeksi joutuivat myös uiguurit sen jälkeen kun kirgiisit olivat kukistaneet Uiguurivaltakunnan vuonna 840.^[100]

Tang-dynastian lopullinen tuho sai alkunsa Henanin aluetta koetelleesta kuivuudesta vuonna 874, jolloin alueen väestö nousi kapinaan jota johti Huang Chao. Hänen johtamansa joukot valtasivat pääkaupunki Chang'anin ja Luoyangin.^[88][105] Kapina kukistettiin vuonna 883, mutta Tang-dynastia ei enää kyennyt palauttamaan valtaansa, vaan paikalliset sotilasjohtajat jatkoivat itsenäistä toimintaansa.^[106][105] Muodollisesti vallassa oli Tang-keisari vielä parin vuosikymmenen ajan, vaikka he olivat todellisuudessa sotapäälliköiden alaikäisiä nukkehallitsijoita.^[107] Viimeinen Tang-keisari syöstiin vallasta vuonna 907, jolloin valtaan nousi häntä palvellut ja aiemmin Huang Chaon leiriin kuulunut sotapäällikkö Zhu Wen, joka julistautui myöhemmän Liang-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.^[107][108]

Myöhäisempi keisarikausi |

Viisi dynastiaa ja kymmenen kuningaskuntaa |

Pääartikkeli: Viiden dynastian ja kymmenen kuningaskunnan aika

Tang-dynastian kukistumisen jälkeistä aikaa Kiinan historiassa kutsutaan viiden dynastian ja kymmenen kuningaskunnan ajaksi. Tänä aikana Pohjois-Kiinaa hallitsi viisi toistaan seurannutta lyhytikäistä dynastiaa ja Etelä-Kiina oli jakaantunut useaan pieneen itsenäisesti toimineeseen valtioon.^{[109][108][110][111][112]} Aikakausi kesti vain puoli vuosisataa. Kaikki pohjoisen dynastiat pysyivät vallassa keskimäärin kymmenen vuotta ja ne kukistuivat lopulta sisäisiin kiistoihin. Etelässä valtiot elivät keskenään suhteellisen rauhallisesti.^[111]

Pohjoisesta hallinneet dynastiat olivat myöhempi Liang-dynastia vuosina 907–923, myöhempi Tang-dynastia 923–936, myöhempi Jin-dynastia 936–946, myöhempi Han-dynastia 947–950 ja myöhempi Zhou-dynastia 951–960.^[108][112] Hajaannuksesta huolimatta talous ja maanviljelysmenetelmät kehittyivät, kaupankäynti oli vilkasta ja paperirahan käyttö yleistyi. Kirjanpainotaito kehittyi, mikä mahdollisti kirjallisuuden leviämisen sekä oppineille että maallikoille.^[108][110]

Dynastioiden sarjassa kuudes oli Song-dynastia, joka kehittyi Kiinan yhdistäväksi dynastiaksi. Vuonna 960 myöhemmän Zhou-dynastian keisarin kuoltua häntä seurannut lapsihallitsija syrjäytettiin kapinan seurauksena valtaistuimelta. Sotapäällikkö Taizu julistautui Song-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.^{[108][113][111]}

Song-dynastia |

Song-dynastian aikana 1049 rakennettu Rautapagodi Kaifengissa

Pääartikkeli: Song-dynastia

Pohjoinen Song |

Pääartikkeli: Pohjoinen Song-dynastia

Song-dynastian valtakauden alkua on pidetty Kiinan keisariajan murroksena. Sen hallinto nojautui ensisijassa virkamiehiin aiemman hallitsevan aateliston sijasta. Song-kaudella kungfutselaisuuden asema valtiollisena ideologiana vahvistui.^{[111][114][115]} Sotilashallinnon sijasta dynastian ensimmäinen keisari Taizu vahvisti maan siviilihallintoa, siitä huolimatta että hän oli itse noussut valtaan sotilasjoukkojensa tukemana. Keisari ymmärsi armeijan taholta tulevan sotilaallisen uhan, ja merkittävät sotapäälliköt taivuteltiin luopumaan tehtävistään suurta palkkiota vastaan.^[116][117]

Keisari Taizu supisti maan armeijaa merkittävästi, huolimatta siitä että maata uhkasivat sen pohjoisrajoilla kitaanien Liao-valtakunta ja luoteessa tangutien Xi Xia -valtakunta.^[115][111] Tällä tavoin Song-dynastia hyväksyi sotilaallisen heikkoutensa, torjuakseen armeijan muodostaman sisäisen uhan.^[117] Song-dynastia suuntasi laajentumispyrkimyksensä ensisijaisesti etelään, missä se valtasi Taizun seuraajan Taizongin aikana viimeisenkin eteläkiinalaisen valtakunnan 970-luvun loppuun mennessä.^[117][111]

Pohjoisesta uhanneiden barbaarikansojen muodostama uhka pyrittiin torjumaan lahjomalla heidät rauhallisiksi.^[116][117] Vuonna 1004 kitaanien Liao-dynastia eteni sotajoukkoineen aina Song-dynastian pääkaupungin Kaifengin liepeille asti.^[118] Kitaanien muodostama uhka poistui vasta kun Song-keisari myöntyi maksamaan Liao-dynastialle suuren vuosittaisen pakkoveron.^[118][119] Vuonna 1044 Song-dynastia taipui maksamaan samankaltaisen pakkoveron myös tangutien Xi Xialle, huomattuaan että Song-dynastian armeija ei kykene puolustautumaan tangutien ratsuväkeä vastaan.^[118] Liao-dynastialle Song-keisarin maksama pakkovero oli merkittävin tulonlähde ja se mahdollisti Liao-dynastian kukoistuksen.^[111]

Taizun seuraajat eivät enää noudattaneet tämän politiikkaa armeijan suhteen, sillä Song-hallitsijat eivät luottaneet pohjoisiin naapureihinsa. Vuoteen 1040 mennessä maan armeija oli yli 1,3 miljoonan miehen vahvuinen, joita pidettiin valmiudessa valtakunnan rajoilla.^[116][111] Paisuneet hallinto- ja sotilaskustannukset sekä barbaarikansoille maksetut lahjukset ajoivat maan taloudellisiin vaikeuksiin. Valtion menojen vuoksi kansaa rasittivat erityisesti kerätyt pakkoverot, joilla kulut pyrittiin kattamaan.^[116][120] Kun valtaan nousi keisari Shenzong vuonna 1068, hän nimitti tärkeimmäksi neuvonantajakseen Wang Anshin. Tämän johdolla luotiin suuri uudistusohjelma maanviljelijäväestön elinolojen parantamiseksi, mikä lisäisi tuotantoa ja johtaisi näin valtiontalouden vahvistumiseen.^[121] Wang Anshin uudistuksiin kuului valtion lainat maanviljelijöille alhaisin koroin ja perustettiin markkinointijärjestelmä, jossa valtio pystyi säätelemään tuotteiden hintoja. Päivätyövelvollisuus poistettiin ja tilalle tuli tuloihin ja omaisuuteen kohdistuva vero, jonka tarkoitus oli tasata rikkaiden ja köyhien välisiä eroja. Kauppamerenkulkua edistettiin, jolloin ulkomaankaupan kasvun ja säädettyjen tullimaksujen myötä valtion verotulot lisääntyivät. Myös armeijaa kehitettiin ja yleinen asevelvollisuus otettiin jälleen käyttöön. Uudistuksien ansoista valtion menot putosivat lähes puoleen, mutta vanhoillisten virkamiesten ja suurtilallisten vastustus lisäsivät tyytymättömyyttä eliitin keskuudessa. Wang Anshin merkittävin suojelija keisari Shenzong kuoli vuonna 1085 ja Wang Anshi itse seuraavana vuonna. Jotkut uudistukset jäivät hänen jälkeensä voimaan. Wang Anshi on jäänyt yhdeksi Kiinan historian suurista poliittisista ja taloudellisista uudistajista, vaikka hän ei kaikkia dynastian taloudellisia ongelmia kyennyt ratkaisemaan.^[121][120]

Song-dynastian kaudella talous, teollisuus ja teknologia kehittyivät suurin harppauksin.^[120] Merkittävinä tekijöinä olivat maatalousmenetelmien kehittyminen ja uudet viljelykasvit, sillä Kamputsean suunnalta tuotu nopeasti tuleentuva riisi antoi kaksi ja lämpimämmillä etelän seuduilla kolme satoa vuodessa.^[122] Song-kaudella maan pohjoisosissa olot olivat levottomia, mikä ajoi asukkaita etelään suurin joukoin. 1100-luvun alkupuolella maan väkiluku oli 100 miljoonaa. Heistä yli puolet asui Jangtsejoen eteläpuolella, jolloin eteläisistä alueista muodostui Song-dynastialle taloudellisesti merkittävin alue. Historiallisten lähteiden mukaan suurin osa maan tuloista saatiin kerättyä kaakkoisista maakunnista.^[122] Song-dynastian uudistuksiin kuului myös liikenneyhteyksien parantaminen, mikä kehitti myös kaupankäyntiä. Dynastian pääkaupunki Kaifeng kehittyi merkittäväksi liikenteen ja kaupan keskukseksi.^[122][119] Sen väkiluku kasvoi yli miljoonaan, ja myös monet muut etelässä sijainneet kaupungit kasvoivat yhtä suuriksi.^[120] Kaupankäyntiä kehitti paperirahan käytön yleistyminen, sillä kuparikolikoiden kantaminen mukana oli hankalaa ja usein vaarallista.^[122] Paperiraha kehittyi myös osana Song-ajan pohjoisosien ulkopolitiikan vuoksi, sillä dynastia pelkäsi pohjoisten naapurien keräävän kolikot ja sulattavan ne uusiokäyttöön. Monesti kolikoiden sisältämän metallin arvo oli suurempi kuin kolikon nimellisarvo. Paperirahan yleistymistä edisti myös kehittyvä kirjanpainotaito.^[123] Kirjanpainotaidon kehityksellä oli myös merkittävä vaikutus Song-kauden taiteen ja kulttuurin kehitykselle.^[123][124]Kaunokirjallisuus vahvistui tärkeäksi osaksi maan kulttuuria ja taiteessa merkittäväksi taidesuunnaksi muodostui maisemamaalaus.^{[125][126][114]}

Eteläinen Song |

Pääartikkeli: Eteläinen Song-dynastia

Kiinalainen kulttuuri, hallintotavat ja tavallisen kansan elintavat levisivät Song-valtakunnan alueelta myös pohjoiseen Liao-valtakuntaan. Osittain tämän vuoksi kitaanien ote naapurikansoista heikkeni 1100-luvun alusta lähtien.^[118][127]Mantšurialainen Jürchen-kansa ei enää suostunut alistumaan Liao-hallitsijoiden alaisuuteen ja he perustivat oman Jin-dynastiansa vuonna 1115.^[127] Song-keisari Huizong liittoutui jürchenien kanssa Liao-dynastiaa vastaan, mutta liitto oli vain näennäinen, sillä Jin-dynastia kukisti Liao-dynastian ilman Song-dynastian merkittävää apua.^[118][111] Jin-dynastia valtasi vuonna 1125 Liaon hallitsemat alueet ja Liao-hovi pakeni länteen, johon he perustivat Karakitain valtakunnan.^[118][128] Liaon kukistumisen jälkeen Jin-dynastia kääntyi Song-dynastiaa vastaan.^[128][129] Song-keisari suostui maksamaan jürcheneille samanlaisen pakkoveron kuin kitaaneille aiemmin, mutta Jin-dynastia ei tähän tyytynyt vaan vuonna 1126 Jin-armeija valtasi Song-dynastian pääkaupungin Kaifengin.^{[129][115][127]} Song-hovi vangittiin, mutta yksi hallitsijasuvun prinsseistä pakeni etelään, missä hän perusti Eteläisen Song-dynastian, jonka pääpaikkana oli aluksi Nanjing ja vuodesta 1135 lähtien Hangzhou.^{[129][115][127]}

Song-hovin muutto etelään aloitti Eteläisen Song-dynastian kauden, mutta kyseessä oli kuitenkin sama dynastia eikä Pohjoisen ja Eteläisen Songin välissä ollut suurta murrosta.^[111] Merkittävimpänä tekijänä tässä oli se että Song-valtakunnan painopiste oli jo etelässä.^[127] Song-dynastian ja Jin-dynastian välinen sotatila jatkui edelleen, mutta Song-armeija pystyi etelän lämpimämmässä ilmastossa ja kumpuilevassa maastossa puolustautumaan hyökkääjiä vastaan.^[129] Vuonna 1142 solmittiin lopulta rauha ja valtakuntien rajaksi muodostui Huaijoki. Lisäksi Song-keisari taipui vasalliasemaan ja suostui maksamaan Jin-dynastialle vuosittaisen pakkoveron.^[118][111] Rauha ei ollut täydellistä, sillä 1160-luvun alussa Jin-dynastia hyökkäsi uudelleen maalta ja mereltä, mutta Song-armeija pystyi torjumaan hyökkäykset ja samalla irtautumaan vasalliasemastaan.^{[130][111][127]}

Vuoden 1165 jälkeen Jin-dynastia ei enää ryhtynyt valloitusyrityksiin Eteläistä Song-dynastiaa vastaan.^[127] Eteläinen Song pystyi vahvan laivastonsa ansiosta torjumaan ulkopuoliset valloittajat seuraavien yli sadan vuoden ajan.^[115] Song-valtakunnassa elettiin pitkä rauhan aika ja sen hallinto oli vakaata. Pääkaupunki Hangzhousta kasvoi vielä Kaifengiakin suurempi kaupunki.^[111] Maan hallinnossa vanhat säätyerotukset poistuivat vähitellen ja virkatutkinnot alkoivat tulla tärkeäksi väyläksi virkoihin.^[111][114] Pitkä rauhanjakso mahdollisti teknologisen kehityksen, Song-kaudella kehittyi erityisesti terästeollisuus. Uudet keksinnöt, kuten kompassi ja ruuti levisivät myös eurooppalaisten tietoisuuteen.^[111][114] Myös Song-valtion pohjoinen naapuri Jin kukoisti 1200-luvun alussa ja se alkoi vähitellen kiinalaistua.^[111]

Valtioiden voimasuhteet alkoivat muuttua, kun pohjoisen aroilla syntyi vuonna 1206 uusi valta Tšingis-kaanin noustua mongolien ylimmäksi hallitsijaksi.^[131] Tšingis-kaanin harjoittamat valloitusretket suuntautuivat aluksi Pohjois-Kiinan alueelle. Mongolivaltakunnan ratsujoukot alistivat Xi Xia -valtakunnan hallintaansa ja jatkoivat tämän jälkeen Jin-valtakunnan suuntaan. Jin-keisari joutui pakenemaan mongoleja pääkaupungistaan Beijingistä Kaifengiin vuonna 1214. Tällä välin Xi Xia liittoutui Jinin kanssa mongoleja vastaan. Mongolit tekivät Xi Xiaan kostoretken vuonna 1226 tuhoten koko valtion ja arviolta vain noin prosentti maan miespuolisesta väestöstä säilyi hengissä.^[132][131] Jin-dynastia alistui mongoleille lopullisesti Tšingis-kaanin seuraajan Ögödei-kaanin aikana vuonna 1233. Jin-dynastian kukistumisen jälkeen mongolit suuntasivat sotaretkensä Eurooppaan asti.^[132][111]

Ögödei-Kaanin seuraaja Kublai-kaani jatkoi sotaretkiä etelläiseen Kiinaan.^[111][133] Vuonna 1253 mongolit valtasivat Dalin kaupungin, joka oli Nanzhao-valtakunnan pääkaupunki.^[134] Mongoleiden valloitettua Nanzhaon thai-kansa joutui pakenemaan mongolivaltaa nykyisen Thaimaan alueelle.^[135][136] Song-valtakuntaa vastaan mongolit hyökkäsivät vuonna 1268. Song-armeija kykeni vastustamaan mongoliarmeijaa pitkään pitkässä piiritystaistelussa, näiden huomion keskittyessä Korean ja Japanin valloituksiin.^[111][133] Japania mongolit eivät kuitenkaan koskaan saaneet alistettua valtansa alle.^[137] Mongolit saivat vallattua Song-dynastian pääkaupungin Hangzhoun lopulta vuonna 1276. Ensimmäistä kertaa vieraat maahantunkeutujat olivat saaneet haltuunsa koko Kiinan kattavan alueen.^[111][133]

Yuan-dynastia |

Pääartikkeli: Yuan-dynastia

Mongolit olivat ensimmäinen Kiinaa hallinnut vierasperäinen kansa, vaikka he eivät 1200-luvun alussa olleet edes luku- ja kirjoitustaitoinen kansa.^[138][139] Mongolit olivat eteviä sodankävijöitä, mutta paimentolaisuudella elantonsa saaneet mongolit tavoittelivat pääasiassa laidunmaata karjalleen. Paikoilleen asettuneen siviilihallinnon perustaminen oli mongoleille vieras ajatus ja tavallisesti mongolit surmasivat tai orjuuttivat valloitettujen maiden väestön ja ottivat haltuunsa näiden maat.^[138] Tilanne kuitenkin muuttui, kun Liao-dynastian kuningashuoneen jälkeläinen Yelü Chucai, joka kohosi mongolikaanin tärkeäksi neuvonantajaksi, huomautti tälle että säästämällä han-kiinalaisten hengen ja verottamalla näitä, hän pystyisi keräämään suuret rikkaudet. Ögödei-Kaani huomasi ehdotuksen järkevyyden ja valloitetuilla alueilla suoritetuista joukkomurhista luovuttiin. Useita kymmeniä vuosia myöhemmin Kublai-kaanin aikana valloitettu Etelä-Kiina alistettiin huomattavasti verettömämmin.^{[132][138][140]}

Kublai-kaani oli Yuan-dynastian merkittävin hallitsija.

Mongolivallan alaisuudessa Pekingistä tuli valtakunnan pääkaupunki. Maalaus esittää hyödykkeiden kuljetusta kaupunkiin eri liikenneväyliä pitkin.

Hallinnollisesti mongoleilla ei ollut mitään keinoa kerätä veroja, joten maa jaettiin läänityksiin ja veronkanto-oikeus myytiin keskiaasialaisille muslimikauppiaille. Myöhemmin otettiin käyttöön myös kaupankäyntiin liittyvät verot.^[141] Kublai-kaani kehitti edelleen maan hallintoa. Etelä-Kiinan valloituksen jälkeen maa jaettiin maakuntiin ja mongolien hallintotapa alkoi kiinalaistua. Merkittävin ero aikaisempaan oli, että virkatutkinnot lakkautettiin ja virat tulivat perinnöllisiksi. Han-kiinalaista väestöä syrjittiin ja ylimmät virat annettiin mongoleille ja muille ei-kiinalaisille.^[141][142] Ulkomaalaisten suosiminen selittää Marco Polon saaman korkean aseman valtakunnan hovissa.^[141][114] Kublai-kaani teki Beijingistä maan talvipääkaupungin ja kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Beijing oli koko Kiinan pääkaupunki.^[143] Samalla mongolihallinnon painopiste siirtyi Mongoliasta varsinaisen Kiinan alueelle. Kublai-kaani omaksui myös kiinalaisen dynastianimen Yuan.^[142][144] Beijing kasvoi mongolivallassa suureksi metropoliksi, mutta sen ympäristö ei kyennyt ruokkimaan kasvavaa väestöä, joten viljaa oli tuotava etelästä. Yuan-dynastian aikaan tultaessa Keisarinkanava oli rappeutunut, sillä se oli jäänyt vaille käyttöä Song-dynastian menetettyä maan pohjoisosat. Kanava kunnostettiin ja se ulotettiin Beijingiin asti. Myös merikuljetusten merkitys kasvoi.^[143]

Kaupankäynti kehittyi mongolivallan alla, sillä aiemmin valtaa pitänyt kungfutselainen ylimystö ei suhtautunut suopeasti kaupankäyntiin. Ulkomaankauppa oli Song-kaudella vähäistä, mutta mongolikaudella se vilkastui. Ulkomaankauppaa hoitivat pääasiassa keski- ja eteläaasialaiset muslimikauppiaat.^[142] Pienviljelijöiden asema Yuan-hallinnon alla oli tukalin. Mongoleilla ei juuri ollut tietoa maanviljelysmenetelmistä. Mongolit olivat valtaan päästyään takavarikoineet suuret viljelysmaat laidunmaaksi tai jakaneet ne ylimystölle ja lyöneet laimin kastelujärjestelmien ylläpidon. Talonpoikaisväestö ei kyennyt maksamaan suuria veroja, ja he hakeutuivat suurtilallisten työläisiksi.^[142]

Mongolit pyrkivät estämään oman hallitsevan eliittiluokkansa sekoittumisen valtaväestön kiinalaisiin. Väestö jakaantui useaan luokkaan yhteiskunnallisen arvoasemansa perusteella. Ylimmät luokat olivat vapautettuja veronmaksusta, kun taas enemmistö verovelvollisista oli eteläkiinalaisia alhaisen luokan kansalaisia.^{[145][114][139]} Etelässä mongolivastustus olikin voimakkainta.^[143] Hallinnollisesti mongolit joutuivat toteamaan sen, että heidän oli pakko turvautua lukutaitoisiin kiinalaisiin virkamiehiin.^[145][143] Monet kungfutselaiset virkamiehet suhtautuivat mongoleihin vihamielisesti.^[144] Mongolivallan alla kunfutselainen virkamiestutkintojärjestelmä rapistui, koska virkamiesten ei enää tarvinnut osata klassisia tekstejä.^[145] Mongolihallinto kiinalaistui nopeasti Kublai-kaanin seuraajan, Temür-kaanin kuoltua vuonna 1307. Virkamiestutkintojärjestelmä palautettiin vuonna 1313, mutta kokeissa menestyminen ei taannut korkeaa virka-asemaa, sillä kiinalaisia ei edelleenkään päästetty ylempiin virkoihin.^{[146][145][144]}

Eri uskontoja kohtaan mongolit olivat hyvin suvaitsevaisia, eivätkä he yrittäneet levittää omaa animistista uskontoaan, johon liittyi šamanistisia piirteitä. Uskontoihin kohdistettu vapaamielisyys heikensi mongolien valta-asemaa, sillä buddhalaiset munkit olivat myöhemmin osallisina mongolivastaisissa salaseuroissa.^[147]

Yuan-dynastian ensimmäiset 50 vuotta vallassa oli suhteellisen vakaata aikaa ja valtakuntaa hallittiin pitkälti kiinalaisen hallintotavan mukaisesti. Yksi dynastiaa heikentävä tekijä oli kiinalaisesta perinteestä poikkeava uuden keisarin valintatapa. Keisarin asema ei periytynyt suoraan, vaan valta periytyi mongoliperinteen mukaisesti siten että hallitsevan suvun jäsenistä valittiin uusi kaani vaalilla. Tämä teki vallanvaihdoksista usein verisiä.^[139]

Suurin heikkouden hetki mongolivallalle tuli 1320-luvulla, kun maata hallitsi viisi heikkoa hallitsijaa. Samanaikaisesti maata koettelivat nälänhädät ja tulvat.^[139] Maan eteläosien kiinalaisväestön pahiten sorretun alimman yhteiskuntaluokan keskuudessa puhkesi kapinoita, jotka kuitenkin suurmaanomistajien yksityisarmeijat kykenivät kukistamaan.^[148] Seuraavalla vuosikymmenellä kapinat tulivat yhä yleisimmiksi. Kapinoivat talonpojat häiritsivät viljan kuljetusta Beijingiin ja valtakunnan eteläosat alkoivat vähitellen irtautua mongolien otteesta.^[144] 1340-luvulta lähtien kapinat mongolivaltaa vastaan olivat toistuva ilmiö, niitä ruokkivat kulkutautiepidemiat ja useat katovuodet, joiden on arveltu johtuneen keskiajan pienen jääkauden kylmyysjaksosta.^[139]

Vallitsevissa olosuhteissa kansan kapinaliike ja eri salaseurat yhdistivät voimansa punaisten turbaanien salaseuraksi, jonka tavoitteena oli mongolivallan ja heidän kanssaan liittoutuneiden suurmaanomistajien kukistaminen. Kun Keltainenjoki mursi rantapenkereensä vuonna 1351, kapinaliike sai 100 000 uutta kannattajaa niiden talonpoikien keskuudesta, jotka mongolivalta oli komentanut pakkotöihin vahinkoja korjaamaan. Kapinat levisivät nopeasti ympäri valtakuntaa.^[148] Merkittävimmäksi kapinajohtajaksi nousi alhaista syntyperää ollut Zhu Yuanzhang.^[149][150] Hän nousi kapinaliikkeen johtoon ja korosti riippumattomuuttaan punaisista turbaaneista, jolloin suurmaanomistajat alkoivat myös liittyä mongolivallan vastustajien joukkoon.^[148]

Zhu Yuanzhangin johtamat kapinallisjoukot valloittivat Nanjingin kaupungin ja saivat haltuunsa valtakunnan taloudelle keskeisimmän Etelä-Kiinan vuoteen 1367 mennessä. Zhu Yangzhang perusti etelään pohjoisen mongolivallasta riippumattoman Ming-dynastian valtakunnan ja julisti sen olevan Song-dynastian laillinen seuraaja. Etelä-Kiinan valloituksen jälkeen kapinalliset jatkoivat pohjoiseen ja mongolivalta kukistui vuonna 1368. Mongolit joutuivat perääntymään Kiinan muurin pohjoispuolelle.^[148][150]

Ming-dynastia |

Pääartikkeli: Ming-dynastia

Kiinan muuri on rakennettu nykyiseen laajuuteensa hyvin pitkälti Ming-dynastian aikakaudelta.

Ming-dynastian ensimmäinen keisari Zhu Yuanzhang tunnetaan myös keisarinimellään Hongwu. Hänen Nanjingista käsin hallintsemansa valtakunta kykeni ajamaan mongolit pohjoiseen ja tämän jälkeen Ming-armeija kykeni edelleen laajentamaan valtakuntaansa.^[151][150] Mongolien muodostama uhka ei kokonaan poistunut, joten Ming-dynastian aikana Kiinan muuri kunnostettiin ja se on nykymuodossaan hyvin pitkälti Ming-kauden ajalta.^[150]

Keisari Hongwun hallintokautena Kiinan keisarikunnalle luotiin hallinnollisesti totalitaarinen yhteiskuntajärjestys, joka säilyi aina vuoteen 1912 asti. Keisari Hongwu lainasi hallintoonsa paljon mongoleilta, mutta Ming-hallinto alkoi muuttua despoottisemmaksi Hongwun valtakaudella. Vuonna 1380 hän teloitutti pääministerinsä ja keskitti tämän tehtävät itselleen, sekä suoritti hallinnollisia puhdistuksia ja 40 000 ihmistä teloitettiin.^{[152][149][153]} Keisari kokosi itselleen kaiken päätäntävallan ja hallitsi yksinvaltaisesti edellisiltä dynastioilta periytyneiden ministeriöiden avulla. Päätöksentekoa uudistukset haittasivat, koska keisarista muodostui poliittisen järjestelmän pullonkaula.^[152][154]

Hongwu määräsi otettavaksi käytäntöön perinteen, että keisarin vallan perii hänen vanhin elossa oleva poikansa. Hongwu kuoli vuonna 1398 ja koska hänen vanhin poikansa oli jo kuollut, vallan peri tämän poika Jianwen. Hongwun toinen poika ja keisarin setä aloitti kapinan, mikä johti keisarin kuolemaan ja sedän nousemiseen valtaan, keisarinimenään Yongle. Tämän nouseminen valtaan lujitti autoritaarista keisarinvaltaa edelleen, kun hallinto puhdistettiin laillisen keisarin tukijoista.^{[151][152][155]}

Keisari Yongle oli vahva keisari ja hänen aikanaan Ming-valtakunta laajeni edelleen. Valtaansa kasvattaakseen hän lähetti monia retkikuntia Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan ja aina Itä-Afrikkaan asti. Merkittävin retkikuntien johtajista oli keisarin uskottu eunukkiamiraali Zheng He. Retkikunnat eivät olleet pelkästään kauppamatkoilla, vaan mukana oli diplomaattisia lähetystöjä, joiden tarkoitus oli saada alueiden hallitsijat tunnustamaan kiinalaisten ylivalta. Pitkät merimatkat tulivat kuitenkin niin kalliiksi, että niistä saatavat tulot eivät kattaneet kustannuksia ja retkikunnat lakkautettiin 1430-luvun alussa.^{[152][156][157]}

Taivaan temppeli Pekingissä, on keisari Yonglen rakennuttama.

Valtakunnan väestön virtaaminen Etelä-Kiinaan oli alkanut jo Song-kauden alussa, mikä oli jo johtanut valtakunnan eteläosien liikakansoitukseen. Hongwun ja Yonglen hallintokausina kehitys pyrittiin pysäyttämään ja Keisari Yongle siirsi pääkaupungin Pekingiin. Väestöä pakotettiin muuttamaan pohjoiseen, sillä näin pyrittiin varmistamaan valtakunnan pohjoisraja ja vahvistaa pohjoisosien taloutta. Pohjoiseen siirrettyjä maanviljelijöitä tuettiin alkuvaiheessa ja myös maan armeija otti hoitaakseen maanviljelystöitä.^[158] Ming-armeija tuli maataloustöiden myötä omavaraiseksi huollon kannalta.^[154] Maan eteläisten osien väkiluku väheni rajusti, mutta Nanjing, Suzhou ja Hangzhou säilyivät edelleen merkittävinä kauppakeskuksina.^[158]

Yonglen kuoltua vuonna 1424 valtakunta ajautui heikompien keisarien aikakauteen ja todellinen valta alkoi livetä hovieunukkien käsiin. Yonglen jälkeen hallinneista keisareista vuosina 1426-1435 hallinnut Xuande, perusti eunukeille palatsikoulun, mitä on pidetty eunukkivallan aikakauden alkuna.^[159][160] Vahvan keisarin puuttuessa valtakunta alkoi rapistua. Yonglen aikana aloitet suuret rakennushankkeet, kuten Taivaan temppelin rakentaminen rasittivat maan taloutta.^[160][155] Armeija kärsi sotilaskarkuruudesta ja yläluokka sorti rahvasta väestönosaa mikä aiheutti levottomuuksia. Eteläisissä maakunnissa alkoi syntyä kapinoita ja myös mongolit, jotka olivat joutuneet oiratien vallan alle, olivat taas järjestäytyneet ja he muodostivat Ming-dynastialle jo todellisen uhan. Vuonna 1449 mongolijoukot tekivät ryöstöretken Pohjois-Kiinaan ja he ottivat hallitsevan keisarin Zhengtongin vangiksi, aikomuksenaan kiristää Ming-dynastialta suuret lunnaat. Ming-dynastiaa palvellut ministeri Yu Qian nosti kuitenkin keisarin veljen Jingtain valtaistuimelle. Mongolit vapauttivat Zhengtongin ilmaiseksi herättääkseen levottomuutta ja Zhengtong onnistui palaamaan keisariksi Jingtain kuoltua vuonna 1457.^[160][159]

1500-luvun alussa hovieunukkien valta kasvoi huippuunsa keisari Zhengden valtakaudella vuosina 1505-1521.^[159][158] Zhengden ja hänen seuraajansa, vuosina 1521-1567 hallinneen Jiajingin aikakautta on pidetty Ming-keisarien arvovallan alennuskautena.^[159] Zhengde nousi valtaan alaikäisenä ja hän antoi todellisen vallan uskotuille eunukeille, heistä merkittävimmäksi eunukkijohtajaksi nousi Liu Jin. Hän kokosi vallan omiin käsiinsä ja käytti asemaansa häikäilemättömästi hyödyksi omaa etuaan tavoitellakseen. Hän kokosi itselleen valtavan omaisuuden muun muassa virkamiehiä kiristämällä. Liu Jin joutui lopulta syytteeseen valtiopetoksesta ja vuonna 1510 hänet tuomittiin leikattavaksi suikaleiksi, mikä oli ankarin mahdollinen lain määräämä rangaistus.^[158][159] Zhengdellä ei ollut poikalasta, minkä vuoksi vallan peri hänen serkkunsa Jiajing.^[152] Myöskin Jiajing antoi valtakunnan hallinnon epäsuosituille ministereilleen ja vetäytyi itse keisarillisista velvollisuuksistaan.^[159] Hänen aikanaan valtakunnan nauttima rauhan jakso päättyi, sillä Ming-dynastia kohtasi taas ulkoisia uhkia pohjoisrajan mongolien taholta, minkä lisäksi rannikolla aiheuttivat ongelmia japanilaiset merirosvot. Uusina tulokkaina Kiinaan olivat tulleet myös eurooppalaiset.^{[159][161][162]}

Eurooppalaisten mukana Kiinaan saapuivat jesuiitat. Heistä merkittävimpiä oli Matteo Ricci.

Portugalilaiset oivat ensimmäisiä eurooppalaisia, jotka pyrkivät saamaan osuutensa Kiinan kaupasta. Vuonna 1557 keisari antoi portugalilaisille luvan vuokrata Macaon tavaroidensa varastointipaikaksi ja siitä muodostui heille tärkeä kauppatukikohta.^[163][164] Portugalilaisten jälkeen Kiinan markkinoille saapuivat espanjalaiset ja hollantilaiset. Espanjalaisille annettiin lupa käydä kauppaa Kiinan kaakkoisrannikolla 1750-luvulla ja he perustivat vuonna 1626 Taiwanin saarelle tukikohtansa, mutta vuonna 1642 hollantilaiset ajoivat heidät pois saarelta.^[161][162] Viimeisimpänä siirtomaavaltana alueelle saapuivat englantilaiset Itä-Intian kauppakomppanian johdolla, vuonna 1636.^[162] Kaupankäynnin lisäksi myös kristinuskoinen lähetystyö oli yksi eurooppalaisten motiiveista tulla Kiinaan. Merkittäväksi kristinuskon levittäjäksi nousivat jesuiitat, joista italialainen Matteo Ricci, joka onnistui pääsemään myös keisarin suosioon.^[161][162] Jesuiittaveljestö oli hyödyllinen kumppani Ming-dynastialle näiden autettua sotatarveikkeiden valmistuksessa.^[161] Eurooppalaisten mukana tullut uskonnollinen suvaitsemattomuus ja omien kaupallisten etujen tavoittelu muodostui kuitenkin myöhemmin kiinalaisille tuhoisaksi.^[165]

Viimeinen merkittävä Ming-keisari oli Wanli, joka hallitsi vuosina 1572-1620. Hänen valtakaudellaan maan hallinto oli vakaata ja Ming-armeijä pystyi torjumaan Toyotomi Hideyoshin johtamien japanilaisten hyökkäykset Koreaan 1590-luvulla.^[159][152] Korean sotaretket tulivat kuitenkin kalliiksi ja niitä jouduttiin rahoittamaan veronkantoa tehostamalla. Yksi suurimmista valtion menojen aiheuttajista oli kuitenkin liian suureksi paisunut Ming-hovi.^[166] Verojen korotukset aiheuttivat levottomuuksia, mitä pahensivat 1610-luvulla koetut katokaudet ja niitä seurannut nälänhätä.^[166][152] Keisari Wanli turvautui valtakautensa loppuvaiheessa yhä vahvemmin eunukkeihin.^[159] Ming-kauden lopulla eunukit käytännössä hallitsivat maata.^[166] Wanlin kuoltua vuonna 1620 Ming-hovi ajautui sekasortoiseen ja heikompien keisarien aikaan. Lisäksi valtakunnan rauha alkoi järkkyä sisästen kapinoiden myötä.^{[159][152][166]}

Ming-dynastian suurin ulkoinen uhka tuli pohjoisen jürchen-heimon taholta. Jürchenit olivat yhdistyneet päällikkönsä Nurhacin johdolla ja alkoivat kutsua heimoaan nimellä mantšut. 1600-luvun alussa mantšut hallitsivat laajoja alueita Kiinan pohjoispuolella ja he olivat jo saaneet hallintaansa suurimman osan mongolien asuinalueista. Vuonna 1618 he valtasivat Liaodongin alueen.^{[152][167][168]} Ming-dynastia pystyi kuitenkin 1620-luvulla estämään mantšuvallan laajenemisen jesuiittojen avulla valmistettujen kanuunoiden avulla. Nurhaci kuoli vuonna 1625, mutta hänen poikansa Abahain johdolla mantšut jatkoivat sotaretkiä Kiinaan ja he tekivät ryöstöretkiä aina Pekingissä saakka.^{[167][169][159]}

Ming-dynastia kukistui kuitenkin lopullisesti sisäisten kapinoiden vuoksi. Valtakunta kärsi vuosien 1632 ja 1643 välillä toistuvista katokausista, jotka aiheuttivat nälänhätää ja tautiepidemioita. Katokausien vuoksi verotuloja ei enää tullut minkä vuoksi armeija jäi ilman palkkaansa.^[152] Yksi Jangtsen laakson sotilasjohtajista Li Zicheng ryhtyi kapinaan Ming-dynastiaa vastaan vuonna 1644 ja hänen joukkonsa valtasivat Pekingin ilman suurta vastarintaa, sillä viimeinen Ming-keisari Chongzhen ei kyennyt nostattamaan riittävästi joukkoja vastustamaan kapinaa. Chongzhen teki itsemurhan hirttäytymällä puuhun ja Ming-dynastian valtakausi päättyi.^{[166][152][159]}

Li Zicheng julisti itsensä uudeksi keisariksi, mutta sekasortoista tilannetta käyttivät hyväkseen mantšut.^[170][169] Abahai oli kuollut vuonna 1643 ja mantšujoukkojen komento oli sijaishallitsija Dorgonin käsissä. Entisen Ming-armeijan tukemana mantšujoukot valtasivat Pekingin kukistaakseen Li Zichengin. Mantšut ja Ming-armeijan rippeet onnistuivat ajamaan Li Zichengin pois Pekingistä, mutta voittoisan taistelun jälkeen mantšuilla ei ollut halua poistua Pekingistä, vaan he julistivat oman Qing-dynastiansa perustetuksi. Qing-valtaa vastaan kapinoitiin maan eteläosissa vielä 1680-luvulle asti, jolloin Qing-valta kukisti Taiwanin. Qing-dynastian valtaannousun myötä Kiina joutui jälleen ulkomaisen vallan alaisuuteen.^{[169][171][172]}

Qing-dynastia |

Pääartikkeli: Qing-dynastia

Qing-keisarikunnan todellinen hallitsija sen alkuvuosina oli valtionhoitaja Dorgon. Hän säilytti Ming-kauden hallinnolliset käytännöt ja kannusti kiinalaisia virkamiehiä palvelemaan Qing-dynastiaa.^[173] Hänen käskystään myös kaikkien kiinalaisten miesten oli alistumisen merkiksi käytettävä hiuspalmikkoa, mikä aiheutti vastustusta ja monet valitsivat ennemmin kuoleman, mutta ajan myötä monet alistuivat.^[173][174] Dorgon kuoli vuonna 1650 ja valta siirtyi ensimmäiselle Qing-dynastiasukuun kuuluneelle keisarille ja Abahain pojalle, Shunzille. Keisari Shunzin valtakausi jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli isorokkoon vuonna 1661.^{[175][176][173]} Hänen seuraajakseen valittiin hänen kolmas poikansa Kangxi, siitä syystä että tämä oli jo sairastanut isorokon ja jäänyt henkiin. Valtaan noustessaan Kangxi oli alaikäinen, mutta hänestä tuli yksi Kiinan historian merkittävimmistä keisareista.^[173][174]

Keisari Kangxi hallitsi Qing-dynastiaa vuodesta 1661 vuoteen 1722. Tänä aikana alkoi Qing-valtakunnan loistokkain aikakausi.^[174] Qing-dynastia laajensi valtapiiriään Keski-Aasiaan Turkestaniin ja valtakunnan osaksi tuli myös Tiibet, ja vähäksi aikaa kiinalaisvalta ylettyi Nepaliin asti.^[168] Tiibetissä kiinalaisvaltaa ei tunnustettu ja tiibetiläiset liittoutuivat mongolien kanssa Qing-dynastiaa vastaan.^[174] Qing-dynastian laajeneminen länteen toi kiinalaiset ensimmäistä kertaa konfliktiin venäläisten kanssa, jotka olivat laajentamassa elinalueitaan itään. Qing-dynastia pelkäsi, että venäläiset olisivat saattaneet liittoutua mongolien kanssa ja he halusivat näin solmia nopeasti rauhan. Qing-dynastia ja Moskovan Venäjä solmivat vuonna 1689 Nertšinskin rauhansopimuksen, jossa valtakuntien rajat määritettiin ja venäläiset saivat myös perustaa kirkollisen lähetystön Beijingiin.^{[174][176][177]} Venäläisten kanssa tehdyn rauhan jälkeen, vuonna 1696, Qing-armeija kukisti mongoliarmeijat, ja tähän katsotaan päättyneen mongolien kiinalaisille muodostaneen uhan. Myös venäläiset laajensivat valtaansa Keski-Aasiassa vanhojen paimentolaisheimojen kustannuksella. Qing-valtakunta miehitti myös Tiibetin vuonna 1720 ja perusti alueelle oman hallintonsa.^[174]

Yksi merkittävimmistä tekijöistä, mikä vauhditti Qing-dynastian menestystä oli maanviljelyn kehitys, minkä ansiosta sadot olivat runsaampia, sekä suuri väestönkasvu. Vuosen 1750-1850 välillä Kiinan väestön lukumäärä kaksinkertaistui 200 miljoonasta 400 miljoonaan. Tämän mahdollistivat paremmat lannoitteet, uudet nopeasti kypsyvät lajikkeet ja pääosin uudesta maailmasta tulleet uudet satokasvit, joihin kuuluivat maissi, bataatti, maapähkinä ja peruna.^{[178][174][179]} Viljelymaan raivaus alkoi muodostaa myös ongelmia, sillä paljaaksi raivatuilta kukkuloilta valunut sadevesi aiheutti eroosiota ja tulvavaaraa laaksoissa. Sama kehitys on jatkunut meidän päiviimme saakka.^[178]

Hallinnollisesti mantšut varmistivat että heillä oli ylivalta kiinalaisiin nähden.^[174] Keisarin tärkeimpänä neuvonantajana toimi suurneuvosto.^[174] Sen alapuolella hallinto oli jakaantunut useisiin virastoryhmiin, joiden tehtävät olivat osin päällekkäisiä jotta mikään virasto ei saisi liikaa valtaa.^[180] Maakuntahallinto oli annettu kiinalaisten virkamiesten käsiin, joiden toimia valvoivat ylemmät mantšut.^[174] Maakuntatason hallintovirkoja alemmat virat olivat yleensä yksinomaan kiinalaisten käsissä.^[168] Maakuntia oli suurimman osan Qing-kautta 18, näihin ei laskettu Mongoliaa, Tiibetiä, Xinjiangia ja Mantšuriaa, joita hallittiin eri tavoin kuin maakuntia.^[181] Sotilashallinnollisesti mantšut jaettiin lippueisiin ja jokainen kansalainen tiesi mihin lippueeseen kuului. Lippueen tarkoitus oli tyydyttää sotavoimien värväystarpeet. Varsinaisen Kiinan alueelle sijoitetuille lippueille takavarikoitiin maita kiinalaisilta.^[174]

Mantšujen alkuperäinen tarkoitus oli pitää itsensä ylempänä hallitsijakastina, joka saa aina tarvittaessa täydennystä kotiseudultaan pohjoisesta.^[168] Mantšujen ja kiinalaisten seka-avioliitot olivat kiellettyjä ja han-kiinalaisilta estettiin muutto Mantšuriaan.^[174] Mantšuja oli kuitenkin vain kaksi prosenttia koko väestöstä.^[174] Mantšut alkoivat kuitenkin nopeasti kiinalaistua ja jo 1700-luvulla kiinan kieli syrjäytti mantšun kielen tärkeimpänä hallintokielenä.^[168]

Kangxi kuoli vuonna 1722 hallittuaan valtakuntaa 61 vuoden ajan. Hänen jälkeensä valtaan nousi hänen poikansa Yongzheng, joka nousi valtaan kiistanalaisesti. Hänen hallintotapansa oli hyvin itsevaltainen ja mikäli hän ei olisi kuollut yllättäen vuonna 1735, valtakuntassa olisi saattanut herätä levottomuuksia. Yongzhengia seurasi keisarina hänen poikansa Qianlong.^[182] Qianlong oli isoisänsä Kangxin tavoin yksi Kiinan historian suurimmista keisareista. Hän hallitsi maata aina vuoteen 1795 asti, jolloin hän luopui kruunusta kunnioituksesta isoisäänsä Kangxia kohtaan, koska ei halunnut hallita tätä kauemmin.^[182][174]

Lordi Macartneyn lähetystö keisarin luona.

Qianlongin valtakaudella Qing-dynastian valta laajeni Kiinan nykyisille rajoille asti.^[174] 1700-luku oli Qing-valtakunnalle hyvinvoinnin aikaa, olot olivat rauhalliset ja talous kukoisti.^[174] Myös eurooppalaisten kanssa käyty ulkomaankauppa oli kiinalaisille edullista, sillä maahan virtasi suuria hopeamääriä maksuina hyödykkeistä. Tärkeimmäksi vientitavaraksi muodostui tee. Muita merkittäviä tuotteita olivat silkki, posliini, lakkaesineet, mausteet ja sokeri.^[180] Qing-dynastia pyrki kuitenkin rajoittamaan länsimaiden kauppiaiden kanssa käytävää kauppaa jo Kangxin hallintokautena, sillä länsimaita pidettiin uhkana.^[174] Qing-hallitsijat olivat hyvin epäluuloisia keskenään vihamielisiä eurooppalaisia kohtaan ja he pelkäsivät länsimaisten aatteiden horjuttavan vakaata aikaa elävää Qing-valtakuntaa.^[174][183] Vuonna 1757 Qing-dynastia rajoitti eurooppalaisten kanssa käytävän kaupan sallittavaksi vain Kantonin edustalla sijainnessa kauppa-asemassa. Qing-dynastiaa on pidetty kaupan rajoittamiseen tähtäävien toimien takia kaupalle vihamielisenä ja ymmärtämättömänä kaupankäynnin tärkeydestä. Tosiasiassa Qing-hovissa ymmärrettiin että kaupankäynti ei itsessään ollut ongelma, vaan se kuka sitä harjoitti.^[174] Samoihin aikoihin brittiläiset olivat valloittamassa Intiaa, ja Qing-dynastia oli huolissaan ulkomaalaisten mahdollisista vihamielisistä aikeista.^[183] Eurooppalaisia rajoitettu kaupankäynti ärsytti ja he yrittivät parantaa asemiaan Kiinan kaupassa. Englantilaiset yrittivät parantaa asemiaan lähettämällä lordi Macartneyn johtaman lähetystön Qing-hoviin luodakseen diplomaattiset suhteet, mutta lähetystö epäonnistui tehtävässään, sillä keisari arveli että englantilaisille myönnetyt erivapaudet saisivat muutkin vaatimaan niitä. Lisäksi Macartney kieltäytyi polvistumasta keisarin edessä alistumisen merkiksi, mitä länsimaalaiset pitivät nöyryyttävänä.^{[183][174][184]}

Qianlong luopui vallasta vuonna 1795 ja hän kuoli seuraavana vuonna.^[174][176] Hänen jälkeensä Qing-dynastia ei enää saanut yhtä vahvaa keisaria ja mantšuvalta alkoi rapistua.^[185] Qing-dynastia ajautui talousvaikeuksiin Qianlongin aikana käytyjen sotaretkien ja korruptoituneen neuvonantajan He Shenin kavallettua valtion varoja. Qianlongin kuoltua He Shen pidätettiin ja hänen suunnaton omaisuutensa, joka oli noin puolet valtion vuosituloista, takavarikoitiin.^[174][185] Qing-vallan taantuminen tapahtui samaan aikaan kun länsimaiden valta idässä vahvistui. Eurooppalaisia merenkävijäkansoja ärsytti myös se, että venäläiset saivat Kiinassa parempaa kohtelua.^[185][186] Länsimaat, erityisesti englantilaiset, eivät myöskään hyväksyneet että kiinalaiset vastustivat vapaakauppaa. Kulttuurien väliset ristiriidat kulminoituivat englantilaisten ja Qing-dynastian väliseen oopiumikauppaan.^[174]

Portugalilaiset olivat ensimmäisiä, jotka huomasivat että oopiumin myynti kiinalaisille oli taloudellisesti tuottavaa. Pian oopiumikaupan valta-asema siirtyi kuitenkin englantilaisille.^[186][174]Englannin Itä-Intian kauppakomppania ei virallisesti hoitanut oopimikauppaa, vaan antoi sen hoidon yksityisille kauppiaille.^[186]Oopiumiunikko, josta oopiumia saadaan, oli ollut Kiinassa jo pitkään tunnettu huumausaine. Eurooppalaisilla tuotantomenetelmillä oopiumin tuotanto oli niin runsasta että hinta saatiin niin alas, että ongelma räjähti käsiin.^[186][174] Qianlong saatti voimaan keisarillisen lain vuonna 1729, jolla oopiumin myynti ja polttaminen kiellettiin. Kiellolla oli vain vähän vaikutusta, sillä kiinalaiset virkamiehet olivat yleensä lahjottavissa laittomalta kaupalta.^[186] Oopiumikauppa kasvoi niin rajusti, että 1820-luvulle tultuessa kokonaiskauppatase oli Kiinalle alijäämäistä ja hopeaa virtasi nyt maasta pois enemmän ja valtakunta alkoi kärsiä taloudellisista vaikeuksista.^[185][174]

Taiteilija Edward Duncanin maalaus ensimmäisestä oopiumisodasta.

Qing-dynastia ei kyennyt lopettamaan oopiumikauppaa kielloin eikä tukahduttamaan oopiumin salakuljetusta. Dynastian hallinnossa oli myös erimielisyyttä, sillä toiset halusivat laillistaa oopiumikaupan ja verottaa sitä.^[186][174] Keisari omaksui kuitenkin päinvastaisen kannan. Vuonna 1838 keisari Qing-keisari Daoguang otti käyttöön kovemmat keinot ja lähetti komissaari Lin Zexun Kantoniin valvomaan oopiumikaupan täyskiellon toimeenpanoa. Tämän toimesta takavarikoitiin ja tuhottiin kaikki Kantonin oopiumivarastot.^[174] Kantonissa ollut brittihallituksen edustaja oli takavarikointia ennen ottanut kaiken brittikauppiaille kuuluneen oopiumin omalle vastuulleen, jolloin asia ei enää ollut yksityisten kauppiaiden ja kiinalaisten viranomaisten välinen.^[186][174] Englanti katsoi että sen tuli saada korvaus tuhotusta oopimista ja tilanne johti ensimmäiseen oopiumisotaan.^[174] Brittien laivasto miehitti kaikki Kiinan tärkeimmät satamat ja nousi Jangtsejokea ylös Nanjingiin miehittäen kaupungin. Qing-dynastia oli pakotettu suostumaan rauhanneuvotteluihin ja solmimaan Nanjingin sopimuksen jonka mukaan Hongkong luovutettiin briteille ja Kiina joutui maksamaan suuret sotakorvaukset. Oopiumista ei rauhansopimuksessa mainittu sanallakaan, mutta Qing-dynastia ei enää yrittänyt estää oopiumikauppaa.^{[187][174][188]}

Nanjingin rauhansopimus oli mantšuvallalle nöyryyttävä ja se synnytti kiinalaisten keskuudessa kasvavaa mantšuvastaisuutta. Qing-dynastia pelkäsi kiinalaisten liittoutumista länsimaiden kanssa ja koetti näin rajoittaa ulkomaalaisten pääsyä maahan.^[189] Pelko ei ollut aiheeton, sillä vuonna 1850 Keski-Kiinasta sai alkunsa Taiping-kapina, joka yltyi 20-30 miljoonan ihmisen hengen vaatineeksi sisällissodaksi.^[174] Taiping-kapinaa johti kristinuskoon kääntynyt Hong Xiuquan, joka väitti olevansa Jeesuksen nuorempi veli. Hän yllytti kiinalaisia kapinaan maan vapauttamiseksi mantšuvallasta ja hänellä oli kapinan alkaessa jo yli kymmenentuhatta tukijaa. Vuonna 1851 Taiping-liike ryhtyi avoimeen kapinaan Qing-dynastiaa vastaan ja eteni maan pohjoisosiin ryöstellen maata. Vuonna 1853 kapinalliset saivat Nanjingin haltuunsa ja tekivät siitä teokraattisen hallintonsa keskuksen.^[174][190]

Taiping-kapinalliset eivät saaneet länsimailta tukea, sillä nämä eivät hyväksyneet kapinallisten harjoittamaa kristinuskon muotoa ja kapina katkaisi myös kaupan Jangtsejoella. Virallisesti länsimaat pysyivät puolueettomina, mutta Qing-dynastian tueksi värväytyi ulkomaisia palkkasotureita. Qing-dynastian käytettävissä olevat sotajoukot eivät pystyneet vastustamaan kapinallisten etenemistä, joten mantšuhallinto kääntyi han-kiinalaisten sotapäälliköiden johtamien paikallisjoukkojen puoleen kapinallisten kukistamiseksi.^{[174][190][191]} Taiping-kapinaa heikensi merkittävästi kapinallisten sisäinen hajaannus, joka lopulta johti kapinan kukistumiseen.^[192] Lopullisesti kapinan kukistivat kiinalaisten paikallisarmeijat, jotka olivat muuttuneet kenraalien yksityisarmeijoiksi. Ne rahoittivat toimintansa keräämällä verot hallinnoimiltaan maakunnilta.^[174] Yksityisarmeijoiden tuella Nanjing vallattiin takaisin vuonna 1864. Tärkein syy Taiping-kapinan kukistumiseen oli se, että kapina oli huonosti johdettu. Mikäli kapinaliikkeellä ei olisi ollut johdossaan uskonnollista fanaatikkoa, se olisi saattanut saada tarvitsemansa tuen länsimailta ja kungfutselaisilta han-kiinalaisilta.^[192]

Länsimaat onnistuivat hyötymään Taiping-kapinan aiheuttamasta sekasorrosta laajentaakseen vaikutusvaltaansa Kiinassa.^[174] Britit olivat tyytymättömiä ulkomaalaisvastaisten viranomaisten toimintaan ja kun kiinalaiset pidättivät kaksitoista kiinalaista merimiestä, aloittivat britit tällä verukkeella toisen oopiumisodan vuonna 1857, Taiping-kapinan vielä ollessa käynnissä. Ranskalaiset liittyivät sotaan brittien rinnalle.^[192][174] Brittien ja ranskalaisten laivastot löivät Qing-armeijan ja dynastia suostui rauhansopimukseen vuonna 1859, mutta kiinalaiset eivät noudattaneet sitä ja sota jatkui. Toinen oopiumisota päättyi kun britit ja ranskalaiset valloitivat Pekingin vuonna 1860 ja Qing-dynastia pakotettiin solmimaan rauhansopimus. Sopimuksen mukaan kiinalaiset joutuivat maksamaan suuret sotakorvaukset ja brittialueita Hongkongissa laajennettiin. Venäjä toimi rauhansopimuksessa sovittelevana osapuolena, ja korvaukseksi Venäjälle luovutettiin Mantšuriasta Amurjoen itäpuoliset alueet.^{[192][174][193]}

Toisen oopiumisodan jälkeisen rauhasopimuksen jälkeen Qing-dynastian ja länsivaltojen suhteet alkoivat parantua. Länsimaat vetäytyivät Pekingistä, ja myös Qing-hallinto alkoi omaksua näkemyksen että länsimaat eivät olleet niinkään kiinnostuneita Kiinan valloituksesta, vaan heitä kiinnosti kauppasuhteiden kehittäminen.^[191][185] Länsivallat taas katsoivat että on heille edullista tukea länsimyönteiseksi muuttunutta Qing-dynastiaa ja länsimaat olivat suurena apuna Taiping-kapinan kukistamisessa.^[185] Oopiumisotien jälkeisenä aikakautena länsimaiset vaikutteet lisääntyivät ja kiinalaiset alkoivat omaksua länsimaista tekniikkaa.^[174][194] Tätä lyhyeksi jäänyttä rauhan aikaa on kutsuttu vuosina 1862-1874 hallinneen keisarin Tongzhin mukaan nimetyksi jälleenrakennuskaudeksi.^[174] Joskin lapsena keisariksi nousseen Tongzhin sijasta todellista valtaa käytti kuolleen keisari Xianfengin leski ja istuvan keisarin äiti Ci Xi.^[195][196] Tongzhi kuoli 18-vuotiaana vuonna 1875.^[197] Hänellä ei ollut perillisiä ja Ci Xi onnistui nostamaan valtaistuimelle toisen lapsikeisarin Guangxun, jolloin todellinen valta pysyi edelleen hänen käsissään.^[195]

Poliittinen pilapiirros 1890-luvulta, missä Ranska, Saksa, Britannia, Venäjä ja Japani sopivat Kiinan jaosta.

Oopiumisotien jälkeisestä rauhan ajasta huolimatta Qing-valtakunnan sisäiset ja ulkoiset uhat eivät poistuneet. Maan länsiosissa kärsittiin nälänhätää, joka vaati noin 20 miljoonan ihmisen hengen. Venäjän keisarikunta uhkasi maata pohjoisessa. Etelässä Kiinaa uhkasivat ranskalaiset Vietnamin siirtomaastaan käsin ja maiden välillä käytiin sota vuosina 1884-1885. Suurimmaksi ulkoiseksi uhaksi oli kuitenkin muodostunut nopeasti modernisoitunut Japani.^[194][198] Japani valloitti Taiwanin saaren vuonna 1874 ja Riukiusaaret vuonna 1879. Tämän jälkeen Japani suuntasi laajenemispyrkimyksensä Koreaan.^[194] Korea oli kiinalaisille tärkeä, kiinalaisten ylivallan tunnustanut puskurivaltio Japanin ja Kiinan välissä.^[199] Kiinan valta-asema Koreassa oli ristiriidassa Japanin imperialistisissa pyrkimyksissä ja vuonna 1894 Japani käytti hyväkseen Koreaa hallinneen Joseon-dynastian sisäisiä levottomuuksia. Kiinan ja Japanin välille puhkesi sota, kun japanilaiset hyökkäsivät Koreassa Joseon-dynastian tueksi lähetettyjen kiinalaisjoukkojen kimppuun.^[174] Konflikti laajeni nopeasti ja siitä tuli kiinalaisille katastrofi, sillä Japani tuhosi nopeasti kiinalaisten laivaston ja eteni sisämaahan valloittaen osia Mantšuriasta. Kiina oli pakotettu solmimaan Shimonosekin rauhansopimuksen, missä vain Ranskan Saksan ja Venäjän väliintulo niin kutsutussa kolmoisinterventiossa esti japanilaisvallan laajenemisen Liaodongin niemimaalle asti. Japanille hävityn sodan jälkiseuraamuksina länsivallat perustivat Kiinaan uusia tukikohtia havaitessaan Qing-dynastian heikkouden.^{[200][198][201]}

Sodan päätyttyä Qing-keisari Guangxu tuli täysi-ikäiseksi ja sai vallan leskikeisarinna Ci Xiltä.^[198][195] Sotatappiota Japanille pidettiin häpeällisenä ja maan oppineisto vetosi keisariin uudistusten puolesta. Keisari perusti uudistusliikkeen jota johtamaan nimettiin Kang Youwei.^{[200][198][195]} Tämän johdolla maassa oli tarkoitus toteuttaa sadan päivän uudistukset vuonna 1898, joiden mukaan maassa siirryttäisiin kohti perustuslaillista hallintoa ja toteutettaisiin hallinnollisia uudistuksia.^[198] Qing-hovin korkea-arvoisille virkamiehille, joiden valta-aseman uudistukset olisivat vieneet, nämä uudistukset eivät käyneet. He kääntyivät leskikeisarinna Ci Xin puoleen ja tämän nimissä määräsivät keisarin kotiarestiin, missä tämä eli loppuelämänsä. Uudistukset peruttiin ja uudistajia teloitettiin. Kang Youwein onnistui brittien avulla paeta Hongkongiin.^{[198][195][202]} Valta siirtyi jälleen leskikeisarinna Ci Xin käsiin. Tällä oli vallananastuksessa suurena apuna sotilasjohtaja Yuan Shikai.^[203][195]

Samoihin aikoihin 1890-luvun lopulla maan itäosissa Shandongissa alkoi kyteä ulkomaalaisvastainen liike, joka tunnetaan nimellä boksarikapina.^[198][204] Kiinassa ulkomaalaisviha oli noussut jo 1860-luvulta lähtien lähetyssaarnaajien pyrkiessä levittämään kristinuskoa kiinalaisten keskuuteen.^[205] Kristityt saivat myös erivapauksia oikeuden edessä, sillä kiinalaisvirkamiehet pelkäsivät monesti länsivaltojen väliintuloa. Tämä eriarvoisuus närkästytti kiinalaisväestöä.^[205][198] Tunnelma alueella oli kiristynyt saksalaisten otettua hallintaansa Qingdaon, kahden saksalaisen lähetyssaarnaajan murhan jälkeen.^[198][205] Boksarit ryhtyivät vuoden 1899 aikana hyökkäämään kaikkea länsimaalaisuuden merkkejä, kuten lennätinlinjoja ja kirkkoja vastaan.^[198] Myös hyökkäykset lähetyssaarnaajia vastaan yleistyivät.^[199] Ci Xin kaapattua valta Qing-hovissa, valtaa pitivät taantumukselliset muukalaisvastaiset virkamiehet.^[205] Ci Xi antoi vuonna 1900 ohjeistuksen sallia boksareiden toiminta, mutta suurin osa maakuntien kuvernööreistä ei kuitenkaan näin toiminut.^[198] Monet kuvernöörit pitivät Qing-hovin päätöstä tukea boksereita ja ulkomaalaisten pois ajamista järjettömänä.^[195] Yksi boksareiden vastustajista oli Yuan Shikai ja hänen johtamansa joukot saivat kapinan tukahdutettua Shandongista.^[205][204]

Kapinan kukistuttua Shandongissa levottomuudet siirtyivät pohjoiseen. Pekingissä boksareiden kannattajien lukumäärä lisääntyi ja tilanne alkoi muuttua yhä vakavammaksi. Vuoden 1900 kesäkuussa boksarit murhasivat japanilaisen lähetystösihteerin ja saksalaisen suurlähettilään.^[204] Ulkovallat olivat alkaneet reagoida tilanteeseen ja kahdeksan ulkovallan liittouma hyökkäsi Tianjinin kautta Pekingiin. Vuoden 1900 elokuussa käytyjen taistelujen jälkeen ulkomaalaisjoukot miehittivät Pekingin ja boksarikapina kukistettiin.^[204][205] Qing-hovi pakeni liittoutuneita Xi'aniin.^[198][206]

Kiina joutui boksarikapinan jälkeen solmitun rauhansopimuksen mukaan maksamaan suuret sotakorvaukset ja ulkovallat olivat oikeutettuja lisäämään joukkojaan Kiinassa omia etujaan turvatakseen. Qing-dynastialle kohtalokkainta oli, että sen arvovalta oli romahtanut.^[198][205] Kansa oli kapinan jälkeen yhä tyytymätöntä. Sotakorvausten maksamisen raskaimman taakan joutui kantamaan talonpoikaisväestö.^[204][205] 1900-luvun alussa maassa alettiin yhä äänekkäämmin vaatia japanilaisen mallin mukaista perustuslaillista monarkiaa.^[204] Maassa syntyi tasavaltalaisliike, jota kannattivat erityisesti nuoret kiinalaiset opiskelijat. Tunnetuin tasavaltalaisliikkeen johtohahmo oli länsimaalaisen koulutuksen saanut Sun Yat-sen.^[207][198] Hänen vuonna 1905 perustamansa tasavaltalainen Tongmenghui -järjestö sai kannatusta etenkin ulkomailla asuvilta kiinalaisilta.^[208]

Qing-dynastia yritti vielä parantaa asemaansa toteuttamalla aiemmin hylkäämänsä sadan päivän uudistukset.^[198] Leskikeisarinna Cixi joutui taipumaan painostuksen alla ja hän myöntyi perustuslailliseen monarkiaan siirtymiseen vuonna 1908.^[209] Saman vuoden lopulla hän kuoli. Keisari Guangxu kuoli vain päivää ennen häntä, mahdollisesti myrkytettynä. Uudeksi keisariksi nostettiin alaikäinen Pu Yi, jonka sijasta valtaa pitivät sijaishallitsijat.^[198][209]

Tasavaltalainen Tongmenghui-järjestö ei kuitenkaan aloittanut lopullista Qing-dynastian kukistanutta kapinaa, vaan se sai alkunsa Wuchangin kansannoususta vuonna 1911, joka johti dynastian kukistaneeseen Xinhai-vallankumoukseen. Kapina oli hyvin epämääräinen ja se kukistettiin nopeasti, mutta kapinointi levisi nopeasti lähikaupunkeihin.^{[198][210][208]}Han-kiinalaiset surmasivat monia mantšuja ja tilanne karkasi Qing-dynastian käsistä. Tilanne johti Qing-keisari Pu Yin vallasta luopumiseen, jolloin 2133 vuotta kestänyt Kiinan keisariaika oli päättynyt.^[198]

Nykyaika |

Kiinan tasavalta |

Kiinan johtaja Yuan Shikai vuonna 1915.

Pääartikkeli: Kiinan tasavallan historia

Kun tasavaltalainen vallankumous lopulta alkoi, Sun Yat-sen oli varainkeruumatkalla Yhdysvalloissa, eikä Tongmenghui -järjestöllä ollut aluksi osaa vallankumouksessa.^[207][198] Vallankumous alkoi Wuhanin kaupungista, missä kapinallisten ruutivaraston räjähdettyä paikallispoliisi sai käsiinsä kapinallisjärjestön jäsenluettelot. Paljastuneita uhkasi kuolemantuomio, minkä johdosta he ryhtyivät kapinaan heti.^[198][205] Kapina levisi nopeasti muihin kaupunkeihin, missä se sai tukea myös aiemmin rauhallisina pysyneiltä ylemmiltä yhteiskuntaluokilta.^[210] Tilanne oli pian karannut Qing-dynastian hallinnasta ja 15 maakuntaa ilmoitti itsenäistyneensä Qing-vallan alaisuudesta puolentoista kuukauden sisällä.^[207][208] Sun Yat-Sen palasi joulukuussa 1911 Kiinaan ja hänet valittiin Kiinan tasavallan ensimmäiseksi väliaikaiseksi presidentiksi.^{[210][208][211]}

Tasavaltalainen hallitus perustettiin Nanjingiin, mutta maa oli edelleen hajanainen ja Pekingissä hallitsi edelleen Qing-hallitus.^[207][212] Ratkaisevaksi henkilöksi mantšuvallan kukistumisessa nousi sotilasjohtaja Yuan Shikai.^[212][198] Yuan Shikaista tuli maan vaikutusvaltaisin mies Qing-dynastian valtakauden loppuvaiheessa, sillä mikäli hänen johtamansa Qing-armeija puolustaisi mantšuhallintoa, armeija olisi edelleen voinut kyetä kukistamaan tasavaltalaisen vallankumouksen. Edessä oli näin ollen joko tasavaltalaisten ja Yuan Shikain johtaman Qing-armeijan välinen sisällissota tai kompromissiratkaisu. Jotta säästyttäisiin sisällissodalta, Sun Yat-Sen kääntyi Yuan Shikain puoleen, sillä ainoastaan tällä oli niin paljon vaikutusvaltaa, että hän pystyisi pakottamaan mantšukeisarin luopumaan kruunusta. Tasavaltalaisliike lupasi Yuanille että mikäli tämä saa mantšukeisarin sijaishallitsijan luopumaan kruunusta ja tukisi tasavaltalaisia, Yuanista tehtäisiin Kiinan tasavallan presidentti.^{[212][211][208]} Tarjous sai Yuanin vaihtamaan puolta ja 12. helmikuuta vuonna 1912 Yuan Shikai antoi keisarin julistuksen kruunusta luopumisesta. Sun Yat-Sen erosi presidentin virasta Yuanin hyväksi ja uusi Kiinan tasavallan hallitus perustettiin Beijingiin.^{[212][198][212][213]}

Xinhai-vallankumouksen onnistuminen oli ollut monen kompromissin tulos, jolle ei voinut perustaa vakaata tasavaltalaista hallintoa. Monet tasavaltaa kannattaneet halusivat ensisijaisesti kukistaa mantšuhallinnon, eikä Sun Yat-Senin demokratiapyrkimykset merkinneet heille mitään.^[212][198] Varsin pian presidentiksi noussut Yuan Shikai ryhtyi vahvistamaan omaa valtaansa. Valtansa vahvistamiseksi hän syyllistyi Kuomintangin varapuheenjohtaja Song Jiaorenin salamurhauttamiseen tämän voitettua vuoden 1913 vaalit.^{[214][213][215]} Kuomintang julistettiin laittomaksi ja sen johtaja Sun Yat-Sen pakeni Japaniin.^{[214][213][212]}

Yuan Shikai hallitsi Kiinan tasavaltaa diktaattorimaisin elkein, nimittäen maakuntien sotilaskuvernööreiksi omia kannattajiaan syrjäyttäen Kuomintangiin yhteydessä olleet henkilöt.^[212][213] Yuan yritti palauttaa keisarivallan vuonna 1915 ryhtyvänsä itse keisariksi, mutta hän ei kuitenkaan saanut yritykselleen tukea, sillä monet vaikutusvaltaiset kiinalaiset eivät enää hyväksyneet monarkiaa.^[212][214] Yuanin suosio alkoi myös laskea Ensimmäisen maailmansodan alettua. Japani otti haltuunsa vanhat Saksan hallinnoimat alueet Shandongissa ja esitti Kiinalle niin kutsutut 21 vaatimusta, jotka toteutuessaan tekisivät Kiinasta käytännössä Japanin siirtomaan. Yuan myöntyi vaatimuksiin, mikä heikensi hänen kannatustaan maanlaajuisesti.^{[213][214][212]} Yuan joutui painostuksen alla ja syntyneiden levottomuuksien vuoksi luopumaan keisarihaaveistaan. Oppositio vaati häntä luopumaan myös presidenttiydestä. Kysymys ratkesi itsestään, sillä Yuan Shikai kuoli yllättäen 56-vuotiaana kesäkuussa 1916.^[213]

Yuan Shikain kuoleman jälkeen Kiinalta puuttui voimakas johtaja ja maa luisui valtaa pitävien alueellisten sotaherrojen aikakauteen.^{[213][216][212]} Pohjois-Kiinassa sotilasjohtajien ryhmä yritti palauttaa mantšut valtaan ja vuonna 1917 he nostivat Pu Yin jälleen keisariksi, mutta vain muutaman päivän kuluttua toiset pohjoisen joukot keskeyttivät mantšuvallan palautuksen.^[212] Maan virallinen johtaja oli presidentti, joka oli aina kulloinkin Pekingiä hallinnut sotapäällikkö. Käytännössä maa oli jakautunut itsenäisesti toimiviin maakuntiin, jota keskenään kilpailevat sotapäälliköt johtivat.^[214][212] Sun Yat-Sen palasi maanpaosta ja hän johti uudestaan perustettua ja Kantonista käsin toiminutta tasavaltalaishallitusta, joka vastusti maan hallituksen joukkoja. Hänä yritti ensimmäisen maailmansodan aikana turhaan saada ympärysvaltoja tunnustamaan Kantonin hallituksen.^[212][213]

Kiina tuki ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltoja saadakseen näin takaisin aiemmin Saksalle kuuluneet alueet, jotka Japani oli miehittänyt. Kiinasta lähetettiin yli 100 000 miestä avustamaan liittoutuneita huoltotehtävissä.^[214] Sodan jälkeen vuonna 1919 laaditun Versailles’n rauhan mukaan Kiinassa sijainneet Saksan aiemmin hallitsemat alueet luovutettiin Japanille, vastoin Kiinan vaatimusta.^[217][214]

Toukokuun neljännen päivän liikkeen mielenosoitus oli yksi Kiinan uuden ajan merkittävimmistä tapahtumista, jolla oli kauaskantoiset seuraukset.

Etenkin Kiinan oppineisto reagoi Kiinalle epäedulliseen rauhansopimukseen kriittisesti. Pettymys rauhansopimukseen ja siitä seurannut tyytymättömyys levisi ympäri Kiinan. Maassa järjestettiin vuonna 1919 suuri mielenosoitus, joka on nimetty Toukokuun neljännen päivän liikkeeksi tapahtuma-ajankohtansa mukaan.^{[217][214][218]} Protestit saivat liikkeelle suuret väestönosat ja ne levisivät myös kaupunkien keskiluokan ja työväenluokan pariin.^[216][217] Yhtenä toukokuun neljännen päivän liikkeen seurauksena Kiinassa alkoi herätä myös kommunistinen ideologia. Marxilaisuus alkoi levitä Kiinassa nopeasti ja Komintern tarjosi sosialistiselle liikehdinnälle pian tukeaan. Kiinan kommunistinen puolue piti ensimmäisen yleiskokouksensa vuonna 1921.^[219][220] Toukokuun neljännen päivän liikkeen seurauksena myös Kuomintang vahvisti asemiaan Kiinan eteläosassa ja Sun Yat-Sen johti Kantonissa toiminutta eteläistä hallitusta.^[221][216] Hän ei elinaikanaan ehtinyt vakiinnuttaa tasavaltalaista hallintoa ja saada Kiinaa yhtenäiseksi. Sun Yat-Sen kuoli vuonna 1925. Hänen seuraajakseen Kuomintangin johtoon nousi nuori kenraali Tšiang Kai-šek.^[221][217]

Neuvostoliitto ei vielä uskonut Kiinan kommunistisen puolueen voimaan, sillä marxilaisen aatteen mukaan proletariaatin vallankumousta edeltää porvariston vallankumous, minkä vuoksi bolševikkien mielestä oli tuettava Sun Yat-Senia ja paljon Kiinan kommunistista puoluetta suurempaa Kuomintangia.^[220][214] Venäläiset kehottivat kiinalaisia kommunisteja liittymään Kuomintangiin ja pyrkimään vasemmistolaistamaan sen politiikkaa.^[220] Sun Yat-Sen oli valmis ryhtymään yhteistyöhön kommunistien kanssa ja Kuomintang ja Kiinan kommunistinen puolue solmivat yhteistyösopimuksen vuonna 1923. Yhteisenä tavoitteena heillä oli edistää kansallista vallankumousta paikallisia sotapäälliköitä vastaan ja torjua länsivaltojen ja Japanin Kiinaa uhkaava kolonialismi.^[220][214]

Kuomintang ja Kommunistinen puolue aloittivat Neuvostoliiton tukemana yhteisen sotaretken vuonna 1926, tavoitteenaan yhdistää koko Kiina. Yhdeksän kuukauden aikana oli jo puolet Kiinasta vallattu.^{[216][214][221]} Sotamenestys johti kuitenkin myös sisäisiin taisteluihin. Sun Yat-Senin jälkeen kuoleman jälkeen Kuomintang oli jakaantunut oikeistolaiseen ja vasemmistolaiseen siipeen, joiden pyrkimykset erosivat toisistaan.^[216] Tšiang Kai-šek johti Kuomintangin oikeistosiipeä eikä suostunut yhteistyöhön kommunistien kanssa. Tšiangin johtamina oikeistolaiset kaappasivat vallan Kuomintangissa, monia kommunisteja ammuttiin ja kommunismin kannattamisesta tuli kuolemanrangaistuksen arvoinen rikos. Kommunistien laillinen toiminta tuli mahdottomaksi ja he joutuivat siirtymään maanalaiseen toimintaan. Kommunistien tukikohtia alkoi syntyä valtapiirien välimaastossa oleville alueille ja kaukaisille vuoristoalueille.^[216][220] Vuoteen 1928 mennessä koko Kiina oli ainakin nimellisesti saatu valloitettua Tšiang Kai-šekin oikeistohallituksen alaisuuteen ja se sai myös kansainvälisen tunnustuksen maan ainoana laillisena hallituksena.^[221] Kiinan polittiinen tilanne säilyi sekasortoisena onnistuneesta sotaretkestä huolimatta, sillä maakuntakenraalit tukivat Kuomintangia vain, mikäli se oli heidän omien etujensa mukaista.^[220][216]

Nanjingin hallitus pyrki tekemään suurta modernisaatiota, mutta uudistukset jäivät vähäisiksi. Hallinnon resursseja kului runsaasti kommunisteja vastaan käytyyn taisteluun ja Japanin uhkaan valmistautumiseen.^[216][214] Kommunistit olivat onnistuneet perustamaan syrjäseuduille uusia neuvostoalueita. Näistä merkittävimmät tukikohdat syntyivät Mao Zedongin johdolla Jiangxin maakuntaan, missä kommunisteilla oli oma aluehallinto.^[214][221]

Vielä kommunistejakin suuremman uhan Kuomintangin tasavaltalaishallitukselle muodosti Japani, joka oli ryhtynyt harjoittamaan aggressiivista laajentumispolitiikkaa. Japanilaiset olivat pitäneet sotilasyksiköitä Mantšuriassa bokserikapinan jälkeen laaditun rauhansopimuksen oikeuttamina. Japanilaiset lavastivat vuonna 1931 niin kutsutussa Mukdenin välikohtauksessa terrori-iskun itseään vastaan ja sen varjolla miehittivät Mantšurian, mihin he perustivat Mantšukuo nimisen nukkevaltion, jonka nimelliseksi hallitsijaksi nimettiin Pu Yi.^[214][222] Tšiang Kai-šek oli kuitenkin sitä mieltä että kommunismin uhka tuli kukistaa ensin ja japanilaiset myöhemmin.^[223][224] Tšiang Kai-šek onnistui Saksan tukemana järjestämään armeijan taistoon kommunisteja vastaan ja vuonna 1935 Kuomintangin joukkojen onnistui sotilallisesti nujertaa Jiangxin neuvostoalue. Kommunistien oli paettava Jiangxista ja he kykenivät murtautumaan Kuomintangin linjojen läpi ja vetäytymään 5000 kilometrin matkan Yan'aniin Pohjois-Shaanxiin. Näin syntyi kommunistien legenda pitkästä marssista, josta selviytyi perille vain noin joka kymmenes marssille lähteneistä, muiden karatessa tai kuollessa.^{[225][214][226]} Merkittävin pitkän marssin tuoma muutos oli Mao Zedongin nousu johtamaan kommunistisen puolueen päätöksentekoa.^[226]

Tšiang Kai-šek sovitti Japania kohtaan sovittelevaa politiikkaa, siitä huolimatta että hän oli hyvin tietoinen Japanin muodostamasta uhasta. Tästä päätöksestä häntä kritisoitiin laajalti. Kommunistit taas olivat hyödyntäneet tilanteen omassa propagandassaan ja julistaneet sodan Japanille jo vuonna 1931.^[214] Vuoden 1936 lopulla sattunut Xi’anin välikohtaus muodostui kuitenkin käännekohdaksi Tšiang Kai-šekin noudattamassa politiikassa Japanin suhteen. Tšiangin matkustettua Xi'aniin änen omat kenraalinsa ottivat hänet vangiksi.^[227][223] Tämä huolestutti myös Neuvostoliittoa, joka pelkäsi että jos Tšiang surmattaisiin, tämä saattaisi estää Kuomintangin ja Kiinan kommunistisen puolueen yhteisrintaman Japania vastaan. Tämä oli myös Neuvostoliiton etu, joka tarvitsi Kiinasta liittolaisen Japania vastaan. Kommunistit lähettivat Zhou Enlain johtaman valtuuston neuvottelemaan Tšiang Kai-šekin ja tämän vanginneen kenraali Zhang Xueliangin kanssa. Lopputuloksena Tšiang taivuteltiin suostumaan yhteisrintaman muodostamiseen kommunistien kanssa Japania vastaan.^{[228][223][214][221]}

Kiinan ja Japanin välinen sota syttyi vuonna 1937, missä japanilaiset käyttivät tekosyynä Marco Polon sillan välikohtausta, vaatien päästä rajan yli Mantšukuon puolelta Kiinaan.^[214][229] Todellisena tavoitteena Japanilla oli alistaa koko Kiina siirtomaavaltansa alle.^[226] Kiinan kommunistien ja Kuomintangin muodostamalla yhteisrintamalla ei ollut riittävää sotilaallista voimaa japanilaisten etenemisen pysäyttämiseen.^[230] Sodan alussa Kiinan ja Japanin joukkojen välillä käytiin ankaria taisteluita Shanghaissa, jotka päättyivät japanilaisten voittoon. Kiinalaisten peräännyttyä japanilaiset etenivät Nanjingiin, missä he toteuttivat raa'an siviileihin kohdistuneen joukkomurhan, jossa kuoli 300 000 kiinalaista. Keisarillisen Japanin armeijan motiivi hirmutekoon on epäselvä, sen on ajateltu olevan yritys pelotella Kiinan tasavallan hallitus neuvottelemaan rauhasta.^[214]

Kuomintang-hallinto evakuoitui Chongqingiin Sichuanin maakuntaan, missä se kykeni jatkamaan toimintaansa. Kommunistien tukikohta säilyi Yan’anissa, mistä käsin he organisoivat sissisotaa japanilaisia vastaan. Japanilaiset eivät vuoden 1938 jälkeen enää edenneet Kiinassa sotilaallisesti, vaan he keskittyivät muualle tehtäviin hyökkäyksiin ja pyrkivät saavuttamaan loput tavoitteensa Kiinassa diplomaattisemmin, perustaen nukkehallituksia valloittamilleen alueille.^[230] Japanin miehitysaika Kiinassa tarkoitti kiinalaisväestön riistoa ja siviilien pakko-ottoja työvoimaksi, käytännössä orjiksi.^[214] Sodan edetessä Kuomintangin ja kommunistien yhteisrintama alkoi säröillä. Tšiang Kai-sek oli huolissaan Mao Zedongin johtamien kommunistien kasvavasta suosiosta ja osapuolten välillä syntyi sotilaallisia yhteenottoja.^[230][224]

Kiina sai sodassa aluksi tukea vain Neuvostoliitolta.^[214] Japanin hyökkäys Pearl Harboriin joudutti Yhdysvaltojen osallistumista Japanin vastaiseen rintamaan.^[230][231] Japani ei kyennyt vastaamaan liittoutuneiden valtavien sotilaallistan voimavarojen edessä ja antautui elokuussa vuonna 1945.^[230]

Mao Zedong julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi 1. lokakuuta 1949.

Sodan päätyttyä ja japanilaisten vetäydyttyä suurin osa maasta jäi kommunistien haltuun.^[232] Maan talous oli sodan jälkeen halvaantunut, kaupankäynti oli pysähdyksissä ja maassa kärsittiin nälänhätää.^[233] Kommunistit eivät halunneet luopua hallinnoimistaan alueista, kun taas Kuomintang vaati että japanilaiset antautuisivat vain tasavaltalaisjoukoille.^[232][227] Tilannetta yritettiin ratkaista rauhanomaisesti, mutta tilanne kärjistyi sisällissodaksi vuonna 1946.^[232][214]

Sisällissodassa kommunistit tukeutuivat Neuvostoliiton tukemina Pohjois-Kiinaan.^[226] Kuomintang sai ajoittain tukea Yhdysvalloilta, mutta Tšiang Kai-sekin hallinnon korruptoituneisuus ja tasavaltalaishallinnon otteet sisällissodan aikana tekivät yhdysvaltalaisten liittolaisten tuen horjuvaksi.^[232][214] Sodan alussa näytti siltä että Kuomintang kukistaisi kommunistit pohjoisessa, mutta useissa taisteluissa kommunistien armeija kykeni kukistamaan määrällisesti suuremman tasavaltalaisarmeijan vuosina 1948-1949.^[226]

Vuoden 1949 alussa Beijing ja Tianjin jäivät kommunistien hallintaan. Nanjing ja Shanghai valloitettiin huhtikuussa 1949. Jäljellä olleet Kuomintangin joukot huomasivat tukalan tilanteensa ja vetäytyivät Taiwanin saarelle, missä Kiinan tasavaltalaishallitus jatkoi toimintaansa. Taiwanilla Tšiang Kai-sek julisti Taipein Kiinan väliaikaiseksi pääkaupungiksi.^{[234][230][214]}Mao Zedong taas julisti lokakuun 1. päivänä vuonna 1949 virallisesti Kiinan kansantasavallan perustetuksi uudelleen pääkaupungiksi otetussa Beijingissä.^{[235][226][236]}

Kiinan kansantasavalta |

Pääartikkeli: Kiinan kansantasavallan historia

Kiinan kansantasavallan alkuhetkeksi mielletään Mao Zedongin juhlallinen julistus Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla, lokakuussa 1949.^[237] Tätä edeltänyt sisällissota johti Kiinan jakautumiseen mantereella sijainneeseen kansantasavaltaan ja Taiwanin saarella toimineeseen Kiinan tasavaltaan. Rauhaa osapuolten välille ei ole koskaan solmittu.^[214] Keskeisin selitys kommunistisen vallankumouksen onnistumiselle on Kiinan ja Japanin välinen sota, joka loi pohjan kommunismin kasvavalle suosiolle. Länsimainen historiankirjoitus pitää sodan aiheuttamaa sekasortoa, joka raunioitti tasavallan talouden ja hyvän hallinnon elementit, suurimpana syynä kommunistien valtaannousulle. Kiinan kommunistinen puolue taas katsoo, että kommunistisessa vallankumouksessa kyse oli vapautuksesta, jolla Kiinan kansa kukisti kolonialismin.^[233]

Suurimmalle osalle kansasta kommunistinen vallankumous oli kuitenkin vain yksi vallanvaihto Pekingissä.^[233] Valtaosalle ei tärkeintä ollut kommunistinen ideologia, vaan se että maata hallitsi kiinalainen auktoriteetti, joka lupasi toteuttaa maareformin, mikä oli merkittävä asia maan suurelle talonpoikaisväestölle.^[232]Mao Zedong oli luonnollinen valinta maan päämieheksi, mutta merkittävämpi oli hänen asemansa Kiinan kommunistisen puolueen johdossa.^[238] Todellista valtaa käytti kommunistisen puolue, jonka valtaan valtionhallinto alistettiin.^[237] Ulkopolitiikassa Kiina tukeutui vahvasti Neuvostoliittoon, josta saatiin huomattavia avustuksia ja suuri määrä neuvonantajia.^[238][239]

Ennen valtaannousuaan kommunistit olivat esittäneet ajatuksen liittovaltiosta, jossa Tiibet, Xinjiang ja Sisä-Mongolia olisivat olleet autonomisia osavaltioita. Vallankumouksen jälkeen liittovaltiopuheet unohdettiin.^[237] Tiibet ei halunnut liittyä osaksi Kiinan kansantasavaltaa, eivätkä neuvottelut tuoneet tulosta. Kiinan Kansan vapautusarmeija hyökkäsi Tiibetiin ja alue liitettiin kansantasavallan alaisuuteen. Myös Xinjiangissa kapinat tukahdutettiin.^[240]

Korean sodan syttyessä Kiina lähti tukemaan Neuvostoliittoa, mikä toi sen suoriin taisteluihin Yhdysvaltojen kanssa. Kiinalle sodan kauaskantoisimmat seuraukset olivat että maa etääntyi yhä enemmän ei-kommunistisesta maailmasta Yhdysvaltojen asetettua sen kauppasaartoon. Kansantasavalta joutui harjoittamaan ulkomaankauppaa pääasiassa itäblokin maiden kanssa. Yhdysvallat myös asettui tukemaan Taiwanilla sijainnutta hallintoa eikä tunnustanut kansantasavaltaa diplomaattisesti. Sodan päätteeksi Korean niemimaa jakaantui Kiinan ja Neuvostoliiton tukemaan Pohjois-Koreaan ja Yhdysvaltojen tukemaan Etelä-Koreaan.^[241][238]

Korean sodan alettua Kiina oli vasta alkanut jälleenrakentaa sisällissodan raunioittamaa maata.^[238] Kommunistisen puolueen tavoitteena oli siirtyä täydelliseen sosialismiin Neuvostoliiton tukemana.^[242] Kommunistinen puolue toteutti maareformin, jossa maa jaettiin uudelleen suurmaanomistajilta köyhille talopojille.^[243] Väkivaltaa ei kaihdettu ja kahden miljoonan maanomistajan on arveltu kuolleen maauudistuksiin liittyvissä väkivaltaisuuksissa.^[238] Maaudistuksen jälkeen maatalous kollektivisoitiin ja talonpoikia kehotettiin muodostamaan keskinäisen avun osuuskuntia töiden jakamista varten.^{[230][238][242]} Myös kaupunkien väestöt järjestettiin työyksiköihin, joita olivat tehtaat, virastot, yliopistot tai armeijan yksiköt.^[238] Hallinnollisiin uudistuksiin kuului vuonna 1953 järjestetyt Kiinan kansankongressin vaalit, jonka tuloksena Mao Zedong valittiin puheenjohtajaksi. Muihin johtaviin virkoihin nimettiin Liu Shaoqi ja Zhou Enlai.^[242] Osana pyrkimyksiä edistää maan älymystön osallistumista maan hallintoon, vuonna 1957 Mao julisti alkaneeksi Sadan kukan kampanjan, jossa politiikka avattiin avoimelle keskustelulle.^[242][244] Kampanja johti siihen että kommunistista puoluetta kohtaan suunnattiin paljon kritiikkiä, minkä johdosta hallitus tukahdutti ilmaisunvapauden ja aloitti oikeiston vastainen kampanjan. Hallinnon arvostelijat suljettiin uudelleenkoulutusleireille, missä monet viettivät loppuelämänsä. Nykyisin on epäilty, että avoimuuskampanja oli alkujaankin juoni, jolla saadaan poliittiset toisinajattelijat ansaan.^[244]

Takapihamasuuneita Kiinassa suuren harppauksen aikana, vuonna 1958.

Uusien muutosten pohjalta Mao yritti edistää kommunismin etenemistä niin nopeasti kuin mahdollista. Kommuunien perustamisen yhteydessä vuonna 1958 alettiin vaatia teollisuustuotannon merkittävää lisäämistä. Tämän suuren harppauksen oli määrä toteutua kolmessa vuodessa moninkertaistamalla maan teollisuustuotanto. Tämä tarkoitti että käytännössä kaikkien kiinalaisten oli moninkertaistettava työpanoksensa. Maahan alkoi syntyä takapihamasuuneja ja koska rautavarantoja ei ollut, jouduttiin sulattamaan talousesineitä. Tämä johti vain niin huonolaatuiseen terästuotantoon, että teräs oli usein käyttökelvotonta.^{[238][245][246]} Maataloudessa taas luotettiin lysenkolaiseen humpuukitieteeseen ja suuren harppauksen aikana maataloustuotanto laski.^[238] Virallinen propaganda väitti suuren harppauksen onnistuneen, vaikka todellisuudessa se aiheutti maan suistumisen talouskriisiin ja nälänhädän, jonka seurauksena 30-40 miljoonaa ihmistä menehtyi.^[238] Suuren harppauksen epäonnistumisen seurauksena Mao Zedongia alettiin arvostella puolueen sisällä, ja hänet korvasi valtionpäämiehenä Liu Shaoqi vuonna 1959.^[245][246]

Suuren harppauksen aikana Kiinan suhteet Neuvostoliittoon huononivat johtuen Maon uhosta olla maailman johtava kommunistijohtaja ja maat ajautuivat välirikkoon. Neuvostoliitto veti neuvonantajansa pois Kiinasta ja maat syyttivät toisiaan aatteellisista virheistä. Maon näkemyksen mukaan Nikita Hruštševin johtama Neuvostoliitto oli siirtymässä kohti kapitalismia, mikä kehityskulku oli pysäytettävä Kiinassa.^[238][247]

Mao Zedong palasi poliitiikan johtoon vuonna 1966 aloittamalla kulttuurivallankumouksena tunnetun poliittisen puhdistuksen maltillisia johtajia vastaan. Mao luotti siihen, että muodostamiensa punakaartien tuella hän kykenisi kukistamaan puolueen sisällä ne henkilöt, jotka vastustivat hänen politiikkaansa.^[238][248] Mao perusti lähimmistä liittolaisistaan muodostuneen keskuskomitean, jota myöhemmin alettiin kutsua neljän koplaksi, johon kuuluivat hänen uskotuimmat tukijansa, hänen vaimonsa Jiang Qing, sekä Wang Hongwen, Zhang Chunqiao ja Yao Wenyuan. Tukenaan Maolla oli myös Lin Biao, jota hän piti seuraajanaan.^[248][249] Lin Biao oli pari vuotta ennen kulttuurivallankumouksen alkamista koonnut Maon puheista sitaattikokoelman, joka myöhemmin tunnettiin pienenä punaisena kirjana.^[250]

Kulttuurivallankumouksen ideologia muuttui pian väkivaltaisuuksiksi ympäri maan ja ajauduttiin tilanteeseen jossa punakaartit taistelivat vallasta keskenään, kaikki väittäen olevansa Maon tukijoita. Kulttuurivallankumouksen väkivaltaisuuksissa on arvioitu menehtyneen kaksi miljoonaa ihmistä. Vuoden 1967 lopulla Mao kääntyi armeijan puoleen ja käski palauttaa järjestyksen maahan.^[238][248] Punakaartit hajottettiin vuonna 1968 ja 20 miljoonaa punakaartilaista nuorta karkotettiin maaseudulle maatyöläisiksi. Armeija otti myös valtiojohdon käsiinsä ja Mao julisti kulttuurivallankumouksen päättyneen voitokkaasti.^[238][248] Liu Shaoqi erotettiin täysin perustuslain vastaisesti vuonna 1968 ja hän kuoli seuraavana vuonna.^[248] Hallintoa ei ollut helppo uudistaa, sillä kulttuurivallankumouksen tapahtumat olivat katkeroittaneet suuren osan kansasta.^[238] Yksi Maoa vastaan kääntyneistä oli luultavasti Lin Biao, jonka uskotaan yrittäneen vallankumousta ja sen epäonnistuttua hän sai surmansa vuonna 1971 lentokoneen pudottua Mongoliassa. Tapauksen yksityiskohdat ovat kuitenkin epäselvät.^[248]

Kulttuurivallankumouksen aikana Kiina sulkeutui entistä enemmän itseensä. Kiina joutui sodan partaalle Neuvostoliiton kanssa maiden kiistellessä rajalinjasta Siperiassa. Suhde Yhdysvaltoihin oli myös vihamielinen Kiinan tukiessa Pohjois-Vietnamia Vietnamin sodassa.^[238] Lisäksi Kiina oli joutunut rajakonfliktiin Intian kanssa 1962.^[251] Suurvaltasuhteet kuitenkin paranivat 1970-luvun alussa, mistä suuri ansio kuuluu pääministeri Zhou Enlaille. Hän tapasi Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin ja ulkoministeri Henry Kissingerin ja onnistui taitavana diplomaatikkona luomaan suurvaltasuhteet Yhdysvaltoihin. On pitkälti Zhoun ansiota että Kiinan kansantasavalta sai aiemmin Taiwanille kuuluneen paikan YK:ssa vuonna 1971.^[252][253] Mao ei kuitenkaan ollut halukas nimeämään Zhouta omaksi seuraajakseen, sillä Zhou joutui Maon epäsuosioon tämän viimeisinä vuosina. Tämä ei olisi ollut edes mahdollista, sillä sekä Mao että Zhou alkoivat olla sairaalloisia. Zhou Enlai kuoli tammikuussa 1976. Suosittua pääministeriä surtiin aidosti ja miljoonat pekingiläiset seurasivat hänen hautajaisiaan. Virallisesti Zhoun suremista rajoitettiin ja puolueen vasemmistolaiset syyttivät häntä kapitalistiksi. Zhoun kuoleman jälkeen syntyi levottomuuksia ensin hänen kotikaupungissaan Nanjingissa, josta ne levisivät myös Pekingiin. Pekingissä tilanne kärjistyi huhtikuussa 1976 Tiananmenin aukion välikohtaukseksi, missä Zhoun surijoiden joukkio hajotettiin väkivalloin. Kommunistinen puolue syytti välikohtauksen alullepanijaksi Deng Xiaopingiä, jonka katsottiin olevan saman tien kulkija kuin edesmennyt Zhou Enlai. Mao ei enää Tiananmenin välikohtauksen jälkeisinä kuukausina ollut maan johdossa terveytensä vuoksi. Mao Zedong kuoli syyskuussa 1976.^[254]

Maon kuoleman jälkeen neljän koplan jäsenet vangittiin ja maan johtoon nousi Hua Guofeng, joka oli Maon nimeämä seuraaja.^[255] Maon jälkeen seurasi muutaman vuoden valtakamppailu konservatiivisten ja uudistusmielisten poliitikkojen välillä.^[238] Vaikutusvaltaisimmaksi poliitikoksi nousi pian uudistusmielinen Deng Xiaoping, joka oli joutunut kulttuurivallankumouksen aikana Maon epäsuosioon.^[238][255] Deng oli kuitenkin Zhou Enlain suojeluksessa ja saattoi hyvinkin kiittää tätä henkensä säilymisestä.^[252] Deng nousi 1970-luvun lopulla puolueen uudistusmielisen siiven merkittävimmäksi poliitikoksi. Hänen ajamansa uudistukset, kuten talouden modernisaatio ja avaaminen ulkomaailmaan aloittivat Kiinassa uudistuskauden.^[238][249] Dengin johtamat modernisaation kannattajat saivat puolueen sisällä yhä suuremman vaikutusvallan ja Deng kykeni näin voittamaan puolueen konservatiivisemmat poliitikot.^{[249][255][256]} Puolueen keulakuvaksi nousseen Hua Guofengin ja Dengin poliittiset näkemykset erosivat toisistaan ja vuonna 1981 Hua joutui eroamaan tehtävästään.^{[255][257][258]} Häntä seurasi puolueen johdossa Dengin suojatti Hu Yaobang. Deng itse taas jatkoi Kiinan keskussotilaskomission puheenjohtajana.^[255]

Deng Xiaopingin valtakauden ensimmäiset merkittävät uudistukset olivat maatalouden kollektivisoinnin purkaminen ja paluu yksityiseen maatalouteen.^[256][249] Myös teollisuus- ja palvelusektorilla sallittiin rajoitetusti yksityisyritteliäisyys ja valtionyhtiöitä alettiin uudelleenjärjestää, jotta markkinavoimat pääsivät vaikuttamaan enemmän.^[249] Maahan alettiin perustaa erityistalousalueita rannikkoalueille, jotta markkinat avautuisivat paremmin ulkomaiselle kaupalle.^[256] Ensimmäinen erityistalousalue oli Hongkongin rajalla sijaitseva Shenzhen, joka kasvoi nopeasti pienestä talonpoikaiskylästä merkittäväksi kauppa- ja teollisuuskaupungiksi.^[249]

Taloudellisesta kehityksestä huolimatta Kiinan politiikka ei merkittävästi muuttunut.^[249] Talousuudistukset eivät miellyttäneet myöskään kommunistisen puolueen vanhoillista siipeä.^[256][259] Puolueen vanhoillinen siipi oli myös tyytymätön Hu Yaobangin tapaan sallia maan kriittisen älymystön vapaa toiminta.^[259] Hu joutui välirikkoon myös Deng Xiaopingin, kanssa sillä hän oli liian liberaali jopa Dengin mielstä.^[259][248] Vuoden 1986 lopulla puhkesi laajoja älymystön ja opiskelijoiden mielenosoituksia, jotka levisivät ympäri maan. Mielenosoittajat vaatitivat hallinnon uudistamista ja länsimaalaistyyppistä demokratiaa. Tilanne johti Hun erottamiseen vuonna 1987 ja hänen seuraajakseen nimettiin Zhao Ziyang.^[259][256]

Kovempien otteiden uhka sai mielenosoitukset laantumaan,^[259] mutta tilanne muuttui kun Hu Yaobang kuoli keväällä 1989.^[256] Hu oli opiskelijoiden keskuudessa hyvin suosittu ja nämä järjestivät joukkokokouksia hänen muistokseen. Nämä kehittyivät mielenosoituksiksi, jotka täyttivät Taivaallisen rauhan aukion toukokuussa 1989.^[249] Zhao Ziyang yritti tuloksetta löytää pitkittyneeseen mielenosoitukseen rauhanomaista ratkaisua. Dengille Zhaon sovittelevat toimet eivät käyneet ja tilanne johti Zhaon erottamiseen virastaan.^[260] Deng Xiaoping otti komennon takaisin omiin käsiinsä ja käski armeijan lopettaa mielenosoitukset voimatoimin. Kesäkuun 4. päivänä armeija hajotti mielenosoituksen väkivalloin ja aiheutti satoja kuolonuhreja. Verilöyly aiheutti talousuudistusten keskeyttämisen kolmeksi vuodeksi ja suhteiden heikentymisen länsimaihin.^[256]

Talousuudistuksia jatkettiin pääsihteeriksi nimitetyn Jiang Zeminin johdolla. Kiinassa luovuttiin komentotaloudesta vuonna 1993 ja alettiin puhua sosialistisesta markkinataloudesta. Käytännössä tämä merkitsi että kommunistinen puolue luopui marxismista.^[256][261] Deng Xiaopingin viimeisinä vuosina Kiina alkoi valmistautua hänen jälkeiseensä aikaan ja Jiang rakensi itselleen Dengiäkin suuremman johtajakultin. Hän joutuikin kohtaamaan kolmannen Taiwaninsalmen kriisin 1990-luvun puolivälissä, kun suhteet Taiwaniin jälleen kiristyivät, minkä hoidossa hän pyrki osoittamaan kansallismielistä johtajuutta.^[262]

Deng Xiaoping kuoli 93-vuotiaana helmikuussa 1997. Saman vuoden heinäkuussa Iso-Britannia palautti Hongkongin vuokra-alueen Kiinalle, mikä oli suuri arvovaltavoitto Jiang Zeminille. Iso-Britannian ja Kiinan neuvotteluiden seurauksena Hongkong säilyttää sisäisen autonomiansa vielä 50 vuotta yhdistymisen jälkeen ja Hongkongiin sovelletaan niinkutsuttua Yksi maa, kaksi järjestelmää -periaatetta.^[263] Jiangin hallintokauden merkittävimmät uudistukset olivat 1990-luvun lopun talousuudistukset, jolloin valtionyritykset järjestettiin uudelleen ja maa otti suuren askeleen kohti markkinataloutta. Seurauksena Kiina nousi talouskasvun ansiosta maailman taloudellisten supervaltojen joukkoon. Vastapainona näille monet yhteiskunnalliset ongelmat ja ympäristökatastrofit pahenivat.^[264] Kiina liittyi Maailman kauppajärjestön jäseneksi vuonna 2001, mikä integroi sen lujemmin maailmankauppaan.^[265] 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä maan talous kasvoi vauhdilla ja 2010-luvulle tultaessa se oli jo maailman toiseksi suurin kansantalous. Maa on myös kaupungistunut vauhdilla, vuonna 2015 oli ensimmäistä kertaa tilanne että enemmistö kiinalaisista asui kaupungeissa.^[256]

Shanghain Pudongin kaupunginosan siluettia hallitsevat pilvenpiirtäjät symboloivat Kiinan uudistuskauden taloudellisia saavutuksia.

Lähteet |

• Haw, Stephen G.: Matkaopas historiaan - Kiina. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress AB, 2005. ISBN 951-519-110-3.


• Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 5 - Idän suurvallat. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1983. ISBN 951-51-07161-0.


• Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 12 - Valistuksen aika. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1985. ISBN 951-1-08415-1.


• Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 15 - Imperialismin aika. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1986. ISBN 951-1-09016-X.


• Bjøl, Erling: Otavan suuri maailmanhistoria 19 - Uusi maailmanjärjestys. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1987. ISBN 951-1-09631-1.


• Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. Otava, 2005 (5. painos). ISBN 951-1-15943-7.


• Shaugnessy, Edward L.: Kiehtova Kiina. Gummerus, 2006. ISBN 951-20-7160-6.


• Scarpari Maurizio: Historialliset kulttuurit - Kiina. Suomentanut Salminen, Raimo. Weilin+Göös Oy, 2008. ISBN 978-951-0-32992-4.


• Paltemaa, Lauri: Lyhyt johdatus Kiinan historiaan. Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus ja koulutuskeskus, 2018. Teoksen verkkoversio.


• Paltemaa, Lauri; Vuori, Juha A.: Kiinan kansantasavallan historia. Gaudeamus Oy, 2012.

Viitteet |

Aiheesta muualla |

• 
  Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kiinan historia Wikimedia Commonsissa
  

Aasian valtioiden historia

Afganistan	Arabiemiirikunnat	Armenia	Azerbaidžan	Bahrain	Bangladesh	Bhutan	Brunei
Etelä-Korea	Filippiinit	Georgia	Indonesia	Intia	Irak	Iran	Israel
Itä-Timor	Japani	Jemen	Jordania	Kambodža	Kazakstan	Kiina	Kirgisia
Kuwait	Laos	Libanon	Malediivit	Malesia	Mongolia	Myanmar	Nepal
Oman	Pakistan	Palestiina	Pohjois-Korea	Qatar	Saudi-Arabia	Singapore	Sri Lanka
Syyria	Tadžikistan	Taiwan	Thaimaa	Turkki	Turkmenistan	Uzbekistan	Venäjä
Vietnam	Hongkong	Macao